Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian väheiselle huomiolle.
Seitsemännessä osassa esitellään 12 tylyä metallia-albumia grind-, death- ja black-akselilla. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta Chokehold-ohjelma, jossa soitetaan kappale jokaiselta listatulta artistilta. Kuuntele ohjelma tästä!
Cadaver – Necrosis (2004, Kimmo A. Koskinen)
Historian ja vuonojen hämäristä toistamiseen kaksituhatluvulla noussut Cadaver jätti testamentikseen yhden vuosikymmenen ilkeimmistä metallilevyistä. Necrosis on omapäisen black- ja death metalin voittokulkua alusta loppuun ja ruoskitaanpa kuulijaa muutamalla napakalla rässihetkelläkin. Tummaakin tummemmat sanoitukset pitävät sisällään pikimustia ajatusleikkejä, jotka osaltaan vaikuttavat koko albumin mieleenpainuvuuteen. Tiukkaakin tiukemmin soittavan yhtyeen intensiteetti ei väljähdy edes ilmavien, joskin varsin saastaisten kitaramelodioiden katveessa. Sen sijaan tunnelma tiivistyy entisestään. Omintakeinen tuotanto antaa viimeisen silauksen raakuuksille, joita ei voi olla suosittelematta jokaiselle rehellistä ilmaisua arvostavalle metalli-ihmiselle. Evil Is Done!
Deviant, The – Ravenous Deathworship (2006, Markus Tukiala)
122 Stab Woundsin entisestä miehistöstä muodostunut norjalainen The Deviant oli lupaava tuttavuus herran vuonna 2005 debytoineella murskaavalla ja ilkeänkurisella Ravenous Deathworship-julkaisulla, mutta tämän synkeän julkaisun jälkeen ei ole tästä rykmentistä kuulunut mitään. Levy on kuitenkin ns. modernin ja melodisen death/black-metallin monumentaalinen teos, jonka kylmä ja uhkaava deathmetalmainen -kitara ja rumpurulitus on erittäin koukuttavaa. Tuotantopuoli on Peter In De Betoun käsialaa joten kysymyksessä ei ole mitään ohutta tai laihaa. Levy yhdistää onnistuneest jenkki-kuoloa, norjalaista neo-deathia ja skandinaavista black metallia ja keski-tempo väliosat tremolo-riffeineen on todella uljasta kuunneltavaa. Vaikkakin yhtyeen status on ’aktiivinen’ ei viiden vuoden odotus ole ainakaan vielä poikinut seuraajaa Ravenous Deathworshipille. Teokselle joka toimii pieninä kerta-annoksina tai unohdettu klassikko omassa genressään. Sinä päätät. Jos kuitenkin norjalainen laatutyö kiinnostaa, tulee sinun tarkistaa vuonojen varjoihin kadonnut The Deviant.
Hate – Anaclasis (2005, Kimmo A. Koskinen)
Puolalainen Hate onnistui viidennellä albumillaan vangitsemaan harvinaisen kylmän tunnelman kuolemankoneensa sisuksiin. Neodeath vanhan koulun riffisovituksilla ja konemaisemilla oli ja on edelleen myös harvinaisen omaperäinen ja onnistunut sekoitus. Ennen kaikkea Anaclasiksen sisuksiin on kuitenkin haudattu tukku pirun kovia biisejä. Jylhä ja kolkko kappalemateriaali puskee veren kiertämään koneistoa hurjalla paineella, jota tunteeton äänimaisema vain korostaa. Kuolonkuljettaja Adam The First Sinnerin murina on murhaa ja koko Anaclasis julmaa, äkkiväärää ja koukuttavaa death metalia parhaimmillaan.
Grimfist – Ten Steps to Hell (2005, Kimmo A. Koskinen)
Metallisulattamo kaataa kitusiinsa hämmentävän kovalla tahdilla niin thrash-, death-, black-, kuin heavymetalliakin. Grimfistin toinen albumi on kokonaisuus, joka biisi biisiltä nostaa pimeää riehakkuuttaan. Se toimii niin yksilötasolla, erityisesti Unbornin ja Reap the Firen aikana, kuin yhtenä vyörynä sirkkelöiviä riffejä, tiukkoja komppeja ja komeita laulusuorituksia. Soittajien kokemus kuuluu niin puhtaassa yhteensoitossa kuin biisien draamankaarien saumattomassa sulauttamisessa. Norja osoittautuu jälleen paikaksi, jossa vauhti ja vaaralliset tilanteet pitävät tiukasti yhtä. Ten Steps to Hell on jylhä, asenteikas levy, joka antaa heavymetaltukkapöllyä niin, että tuntuu.
The Crown – Deathrace King (2000, Kimmo A. Koskinen)
Korkealle kiertävä albumi ei hellitä hetkessä vaan kampeaa napakoita riffejä toinen toisensa perään. The Crownin maailman tietoisuuteen nostanut pyörremyrsky on vauhdin juhlaa. Repivyydessään se on kuin räätälöity soundtrackiksi jokaisen sisällä asuvan Mad Maxin esille houkutteluun. Heikkopäinen ilmaisu ja hulluuden harjanteilla keikkuva rokkipoljento räjäyttävät esille The Crownin tulisen persoonallisuuden. Näillä avuilla yhtyeen death-thrash laukeaa vääjäämättömästi keskelle hermokeskusta, viimeistään Impaled Nazarene Luttisen kirkaistessa Total Satanin käyntiin.
Lockup – Hate Breeds Suffering (2002, Kimmo A. Koskinen)
Grindaava erikoismiesjoukkio Lockup näyttää, kuinka vanhakantaista raivoa ja asennetta tulee sekoittaa suorasanaiseen kaahaukseen. Yhtyeen toinen täyspitkä vyöryttää 16 biisiä metallista grindcorea vakaan vaarallisesti, aivan kuin livelähetyksestä siepattuna. Dynaaminen kappalemateriaali höykyttää huolella, tempovariaatioiden hoitaessa hermopäiden hieronnan. Yhtye pistää puurot ja vellit mukavasti sekaisin, vakuuttaen kuulijansa jo ensimmäisten möyräisyjen kouristaessa korvakäytävää. On yllättävän helppo uskoa legenda siitä, kuinka Nicholas Barker paukutti kaikki biisit sisään yhdeltä istumalta. Toteutuksesta kaikuva raakuus, rehellisyys ja intensiteetti ovat vasteenpanematon todiste levyn energiasta.
Pig Destroyer – Terrifyer (2004, Markus Tukiala)
Pitkän julkaisusyytelistan omaava richmondilainen Pig Destroyer on mörssännyt omaehtoista grindiään jo vuodesta 1997 ja lukeutuu ehdottomasti kovimpiin grindinimiin mitä maa päällään kantaa. Vuonna 2004 yhtye julkaisi kuumottavan ja psykoottisen Terrifyer-kiekon joka sisältää 21 raitaa lamaannuttavaa ja ahdistavaa grindcorea hikiseltä ja soiselta itä-rannikolta. Jäätävällä kansi-taiteella varustettu tekele tarjoaa ilman basistia (kyllä, vain keuhkot-kitara-rummut) tehtailtua kaaosta, ahdistusta ja hitaat keski-tempo suvannot antavat odottaa taas vajan kulman takana vaanivaa uhkaa. Terrifyer on tekele joka tulee jokaisen grindaajan noteerata, mutta saattaako kysymyksessä olla jopa liian vaikea pala purtavaksi anttila-grindaajalle? Vastaus on kyllä. Pig Destroyer in nimittäin muutakin kuin bändi. Se on mielentila.
Year Of Desolation – Year Of Desolation (2007, Markus Tukiala)
Viime vuosikymmen on tuottanut kaiken maailman emo, death, metal ja jopa dramacorea niin paljon että pikkusiskon pillufarkut ovat käyneet teini-ikäisille pojille jo liiankin tutuiksi, ja yleensä tuo geneerinen genrehuttu tulee kierrettyä todella kaukaa. Poikkeuksen tekee kuitenkin amerikkalainen Year Of Desolation joka ei em. genrehaarukkaan lokeroidukkaan, mutta on siihen useasti ja erheellisesti rinnastettu. Kysymyksessä on melodista death/trash tykistystä tahkoava pumppu Indianapoliksesta ja pumpun toinen s/t Year Of Desolation -rieska oli ilmestyessään soitetuin levy allekirjoittaneen kaupunkikaksiossa, ja naapurit myös tiesivät sen. YOD tykittää kovaa ja nopeasti, riffitulitus ja yhtyeen jo järjestyksessään viidennen rumpalin työskentely on mehevää. Ainoa kompastuskivi on ehkä laulaja ja laulusoundi, mutta se on vain sivuseikka tällaisen kaahauksen keskellä. Oli kysymyksessä bändin keskeiset tulehtuneet henkilökemiat tai ei, jätti myös YOD ison kysymysmerkin taakseen. Taitavia soittajia ja ote kohdillaan, mutta hiljaista on ollut viimeiset vuodet. Sittemmin uudelleenaktivoitunut bändi on demottanut ja kuuntelin raidat aisa kovana, hyvää lupaa mutta tuntuu, että odotus jatkuu vielä pitkään. Oli niin tai näin Year Of Desolation on todellakin tarkistamisen arvoinen metallibändi tässä kaikenmaailman metalcore-genre-skene-pelleilyssä.
Gorefest – Rise To Ruin (2007, Jarkko Veijalainen)
Hollantilaisen Gorefestin kakkosalbumi, kirkkaankeltaiselle vinyylille prässätty False (1992) oli aikansa kadotettu helmi. Vuosien varrelta yhtyyen ulosanti veltostui, kunnes bändi telakoitui vuosiksi, kunnes aktivoitui uudestaan 2000-luvun puolivälissä La Muerten merkeissä. Todellinen niitin paluunsa uskottavuudelle yhtye iski kuitenkin Rise to Ruinin merkeissä. Kunnioitettavalla tavalla bändi on saanut nykyiseen soundiinsa entisaikojen tinkimättömyyden sekä groovemman aikakaudensa ilmavuuden. Soundi on todella tarkka ja tanakkaa, mutta samalla äärimmäisen raskasta ja brutaalia. Lisää monipuolisuutta bändin ilmaisuun tuovat Arch Enemystä muistuttavat kitarasoolot. Mielestäni Jan-Chris de Koeijerin murina on eräs genrensä parhaista. Mitään nostalgiakaipuuta Gorefestin toiselta tulemisesta ei tältä levyltä ole aistittavissa. Harmittavasti bändi hajosi jälleen tämän kiekon myötä, juuri ennen keikkaa Suomessa. Luultavasti lopullisesti.
Grave – As Rapture Comes (2006, Kimmo A. Koskinen)
Grave nousi vasta kolmannella comebackinsa jälkeisellä albumilla kunnolla kuolleista. As Rapture Comes hengittää kiivaasti ja huutaa keuhkojensa täydeltä puhdasta kuolemaa. Voimakas vauhdin lisääntyminen aiempiin pariin julkaisuun verrattuna nostaa kunnolla esiin yhtyeen osaaman hidastelun hienouden. Riffikone pääsee pyörimään lähes kitkatta tempon hakatessa ääripäitään vasten ja Ola Lindgren kuulostaa juuri niin jumalattomalta kuin lyriikat antavat ymmärtää. As Rapture Comesin kautta kulttiyhtye raastaa auki kuolometallin muinaiset haavat – brutaaliuden alkulähde ruokkii tehokkaasti myös uutta, entistä verevämpää ilmaisua.
Gojira – From Mars To Sirius (2005, Kimmo A. Koskinen)
Ranskasta ponnistava Gojira tuo From Mars to Sirius levyllään maailmanlopun odotuksen luoksemme. Stam1nan Viimeinen Atlantis hehkutukselta on unohtunut Gojiran teemalbumi, joka käsittelee samoja teemoja vieläkin raskaammaalla otteella. From Mars to Sirius on ennen kaikkea kokonaisuus ja kokonaisvaltainen kokemus. Levyn äänimaisemaa kuvaa hyvin yksi sana: kolossaalinen. Musiikkiltaan se on sekoitus deathmetallia, haikeita melodioita ja monipuolista rytmiikkaa. Kappaleet ovat yksittäisinä osasina tarttuvia, mukanaan vieviä kokonaisuuksia, jotka rakentavat toinen toistaan täydentäen levystä monumentin, joka vääjäämättömänä seisoo kaiken olemassaolon keskellä muistuttaen tulevasta tuhosta.
Nile – In Their Darkened Shrines (2002, Heikki Himberg)
Vaikka Nilen kaksi tuoreinta lättyä ovat vierailleet Suomen virallisella listalla, on bändi edelleen aivan liian tuntematon ja varsinkin yhtyeen kolmas täysipitkä. In their darkenest shrines on taidokkaasti kirjoitettu, soitettu ja tuotettu levy. Levyn 12 raidalla on mukana niin nopeita jyristyksiä kuin tunnelmointiakin. The Blessed Dead on sitä brutaaleinta itseään, kun taas Sarcophagus tarjoilee The Mummy -tyyliseen leffaan sopivaa tunnelmointia. Mukana on kaksi yli 10 minuuttista rallia joista jälkimmäinen, levyn nimikkokappale, on tosin jaettu neljään osaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että biisit olisivat 10 minuuttia täyttä rytinää ja tämä jos mikä on hatun noston arvoinen juttu. Mitään kertosäkeitä tai lässynlässyn verse-chorus-verse jaottelua tältä bändiltä on turha odottaa.Nilen erottaa kollegoistaan, on sen omalaatuinen tyyli sekoittaa infernaaliseen jyrinään ja sahaukseen egyptiläistä mytologiaa niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin. Jos sanat deathmetal ja tunnelma synnyttävät mitään ajatuksia päässä, onNilen In their Darkenest Shrines sinun valintasi.