Deviant, The – Ravenous Deathworship

Piiska viuhuu vihaisesti vaihteeksi Norjan vuonoista käsin, ja käsi, joka ruoskaa heiluttaa, kuuluu uudelle tulokkaalle The Deviantille, 122 Stab Woundsin tuhkista nousseelle riiviölle. Yhtyeen ensimmäinen levytys Ravenous Deathworship aiheutti ensi kertaa käteeni eksyessään voimakkaita hohhoijaa-tuntemuksia, jotka liittyivät yhtyeen ulkoisen habituksen melkoiseen geneerisyyteen. Kun levy sitten päätyi soittimeen pyörimään, oli mielipuolenkin pakko korjata asenteitaan, sillä kaiuttimista tulviva pamputus nosti hymyn huulille ja antoi aihetta pistää naapurin postilaatikko täyteen dynamiittia.

The Deviantin konsepti ei varsinaisesti tuo mitään uutta paholaisen kuun alle, kuten albumin otsikostakin voi päätellä. Yhtye takoo kirveitään modernin death metalin voimin, unohtamatta vankkaa mustaa norjalaista verenperimää. Verrokkeina mainittakoon Zyklon, Blood Red Throne ja Immortal, joista viimeisin tulee mieleen etenkin Deviantin verbaalikäskyttäjäsedän varsin abbathmaisesta tulkinnasta. Tempo pysyy kautta albumin varsin napakoissa lukemissa, mutta yhtye tuntee myös nyanssien tarpeellisuuden ja omaa tarkkaa sovituksellista silmää, kuten kolmosbiisi Serpentin c-osa, viidentenä jyrähtävä Venom of Mankind ja levyn lopettavan Resurrection of Haten alku varsin tehokkaasti todistavat. Vauhdin laskiessa myskihärän kyntöjolkotuksen tasolle nousevat murskautuvuuskertoimet Baabelin tornin huipun korkeuksiin.

Ravenous Deathworshipin melko tavanomainen yleissanoma vaikeuttaa ainakin omalta osaltani biisien sisäistämistä, ja siksi levy tarvitseekin huomattavia pyöritysmääriä ja keskittymistä. Lopulta kuolemanpalvonta alkaa iskeä koukkujaan pitkin poikin kuulijan kehoa, ja pimeyden nummien veto alkaa pikku hiljaa vallata sijaa kuuntelijan sisuskaluissa. Levyltä löytyy yllättävän paljon melodioita, jotka on salakavalan onnistuneesti solmittu riffien ja rummunjytkeen ympärille. Myös erittäin tärkeä useilta nykypäivän kuolemankuskaajilta puuttuva elementti, eli vatsan sekoittava groove, on löytänyt tiensä The Deviantin muotoja muljuttelemaan. Murskaava soundi lisää synkkyyttä jo valmiiksi mustuneen kokonaisuuden ylle ja nostaa selvästi esille kaikki yhtyeen vahvuudet ja heikkoudet, kuten melko ponnettoman ärinälaulun. The Deviant tarvitsee vielä rutkasti omaperäistä ilmettä noustakseen korkeammalle kuolonpartioiden kärkikahinoissa, vaikka nykyisetkin loitsut laittavat suolen mutkalle ja pään täyteen mustia peikkoja.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-03-11
Arvostelija : Kimmo A. Koskinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.