Nile – In Their Darkened Shrines

Pitää nyt ihan ensimmäiseksi mainita taas, että en en ole todellakaan hevimetallin suuri asiantuntija ja guru, mutta viime aikoina on metallin eri tyylilajit alkaneet kiinnostaa yhä enemmän ja tottapuhuen aikamoisia helmiä olen onnistunut joukosta löytämään, kunhan on löytynyt tarpeeksi avointa mieltä ja tervettä kriittisyyttä. Muinoin arvostelemani Deiciden Once upon… on yksi niistä helmistä, jotka tarkan kuuntelun jälkeen aukeavat ihan eri tavalla kuin pelkällä nopealla lautasella pyöräyttämisellä. Olin hiukan väärässä ko. arvostelussa sanoessani, että levyllä ei ole muuta arvoa kuin pelkkä kuriositeetti. Ehkä se vihdoin näiden vuosien jälkeen todella aukeaa minunkin kriittiselle ja ahdasmieliselle mielelleni kaikessa yksinkertaisuudessaan ja huvittavuudessaan.

Nile on varsin uusi tulokas death -rintamalla. Tätä mielestäni ruminta (ei negatiivisessa mielessä) ja mystisintä genreä on aina hallinnut kaksi yhtyettä: Morbid angel ja Deicide ja Nilea on pakko verrata näihin kahteen. Joku voi nyt tietysti alkaa natisemaan siitä, että Obituary ja Immolation pitäisi kanssa mainita, mutta miksi turhaan, koska kukaan ei voi kiistää aiemmin mainittujen intensiivisyyttä ja tinkimättömyyttä. Ja ovatpa ne kaikkein tunnetuimmat tästä tyylilajista. Nile jatkaa varmasti siitä, mihin Deicide jäi Once upon the crossin jälkeen. Siinä missä Morbid angel oli puolinopeata, joskus jopa hidasta, on Nile pieniä hengitystaukoja lukuunottamatta koko aika täyttä tavaraa. Ei mitään ultranopeata, mutta sen verran vauhtia tuntuu kuitenkin riittävän, että heikompia pelottaa. Sitten toisaalta taas kun Deicide sahaa aina ja ikuisesti hamaan armageddoniin asti Jeesuksen ristiä moottorisahalla haluamatta uusiutua, on Nile ainakin teoriassa varsin monisyinen.

Vuonna -93 perustettu Nile on ehtinyt nyt In their darkenest shrinesilla 3:een studiopitkäsoittoonsa. Tyyli on, kuten jo aiemmin mainittu, nopeata, aggressiivista ja brutaalia deathia. Mutta mikä erottaa Nilen kollegoistaan, on sen omalaatuinen tyyli sekoittaa infernaaliseen jyrinään, sahaukseen ja vingutukseen egyptiläistä mytologiaa niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin. Ja Nile tekee tämän tyylillä. Olen itse ennen tätä levyä kuullut vain debyyttiä, Amongst the catacombs of Nephren-ka, joka mielestäni oli jotenkin vaikeasti sulatettava ja ärsyttävä. Tietysti mukana oli suuresti ihailemaani egypti-tematiikkaa ja tunnelmaa luotiin sotatorvilla ja muilla hauskoilla “soittimilla”, mitä casio-syntsasta vain ulos saatiin, mutta tämä juuri oli levyn vika. Se oli liian halpa ja vaikea, jotta sitä olisi voinut kuunnella tunnista ja päivästä toiseen. Toisin on uusimmalla.

In their darkenest shrines on taidokkaasti kirjoitettu, soitettu ja tuotettu levy. Levyn 12 raidalla on mukana niin nopeita jyristyksiä kuin tunnelmointiakin. “The blessed dead” on sitä brutaaleinta itseään, kun taas “Sarcophagus” jopa johonkin “The Mummy” -tyyliseen leffaan sopivaa tunnelmointia. Mukana on kaksi jopa yli 10 minuuttista rallia joista jälkimmäinen, levyn nimikkokappale, on tosin jaettu neljään osaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että biisit olisivat 10 minuuttia täyttä rytinää ja tämä jos mikä on hatun noston arvoinen juttu. Jos esim. Deicide tekisi 10 minuuttisia kappaleita hieman tyylejä varioiden, kääntyisi varmaan aika moni kuollut haudassaan (sehän olisi Deiciden mainetta ja periaatteita kohtaan jopa suotavaa!!!), mutta Nile ei tee tästä mitään spektaakkelia, vaan kuljettaa kappaleita ja niissä olevia tarinoita vaihtelevilla temmoilla ja teemoilla eteenpäin eikä koskaan sorru toistamaan itseään.

Ramses on taas vihainen ja ei tunnu leppyvän ennenkuin tuhmat faaraon tyttären ryöstäjät saavat tulta persuksiin, muut kansat on hävitetty, muutama sata esikoista heitetty Niiliin krokojen syötäväksi ja auringonjumalalta saatu hyvä sato ja siunausta. Mitään kertosäkeitä tai lässynlässyn verse-chorus-verse jaottelua tältä bändiltä on turha odottaa siis. Kitarat ovat yksinkertaisimmillaan rytmikästä ja matalaa surina/sahauslinjaa, mutta aika-ajoin nekin tuntuvat saavan faaraoiden vihan sisälleen ja lopputulos on aikamoisen ankaraa kuritusta, rääkymistä ja vingutusta. Rumpalilla on selkeästi kiire jonnekin, mutta hoitaa hommansa kunnialla. Tuplabasarit jyrisevät uljaasti taustalla kuin alkava hiekkamyrsky ja hienoiset tunnelmalliset pelliniskut ovat kuin loppumaton määrä hiekan jyviä Saharan autiomaassa. Vokalisti on itseasiassa ainut, joka hiukan tässä konseptissa mättää. Ei sentään niin paljon, että koko homma menisi pilalle, mutta kuitenkin siinä määrin, että vähän variaatiota olisin kaivannut tasaiselle, monotoniselle ja matalalle kurlutukselle. On levyllä pariin otteeseen jotain tunnelmanluojia mukana, ts. muutama “oo-aah-oo-aah” kuorotausta ja jotain epämääräistä hautakammio-kuiskutusta, mutta muuten ei mitään uutta tältä rintamalta. Levy on kuitenkin muilta ansioiltaan niin perkeleen hyvä, että en anna vokaalien häiritä kokonaiskuvaa.

Turha avautua, että Nile olisi plagiaatti tai vanhaa samaa kaavaa toistava yhtye. Se on selkeästi kirkkain deathmetal bändi tällä hetkellä ja panoksien on oltava aika helvetin kovat, jos aikoo tämän bändin syrjäyttää valtaistuimeltaan. Jos sanat deathmetal ja tunnelma synnyttävät mitään ajatuksia päässä, niin oitis levykauppaan, taalat tiskiin ja In their darkenest shrines kotiin. Muuten voi olla, että Ramses suuttuu taas ja siitähän ei hyvä seuraa…

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2003-01-16
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.