Sweatmaster : More! – “Ei riitä että palaat, vaan että palaat entistä parempana!”

Turun toimintarockin teho-trio, Sweatmaster laittoi pensselit santaan ja rukkaset naulaan vuonna 2011 “Dig Up the Knife” -albumin ja kahdentoista tehokkaan toimintavuoden jälkeen. Yhtye ehti keikkailla laajalti ja sai ylistävää suitsutusta mm. herra Danko Jonesilta itseltään. Vaikka vuosituhanen ensimmäisellä vuodikymmenellä, nuorena toimintarokunörttinä haalin Sweatmasterin jokaisen albumin fyysisenä itselleni, ja vaikka todistin yhtyeen muutamia kertoja livenä, jotenkin allekirjoittaneella oli kuitenkin yhtyeen varhaisina vuosina vaikeuksia saada sen garage-remellyksestä kunnollista otetta. Sen biiseistä yksinkertaisesti puuttui jokin mitä The Hellacoptersilla tai vaikka The Flaming Sideburnsilla tuolloin jo oli. Nyt uutta “More!” -albumia kuunnellessa on huojentavaa todeta, että välivuodet ovat tehneet yhtyeelle erittäin hyvää.

“More!” Iskee heti kovampaa ja syvemmälle kuin yksikään aiemmista yhtyeen albumeista. Neljäntoista tehokkaan kappaleen joukosta on karsittu tyhjäkäynti ja helistely. Avausraita “Dirty Water” ja monen meistä lapsuudensankarillemme, Blackie Lawlessille kumartava “Destroyer” tunkevat stereoista naamallesi pelkistetyine kitarakuvioineen lievine Måneskin ja Franz Ferdinand -viboineen. Matti Kallion tanakasti takomien tom-komppien voimalla. “Scream Out Loud for Love” avaa porttia enemmän The White Stripesin suuntaan.

Erityisesti huomionarvoista on Sasu Mykkäsen kohoaminen kansainväliselle tasolle vokaaliosastolla. Etenkin herran laululinjojen jäsentyminen luomaan tehokkaampia jännitteitä taustaräminän kanssa on ottanut selkeän kehitysaskeleen. Mukana on myös tiettyä päivitettyä elvistelyä ja ulvahtelua tyylilajin vaatimalla tavalla. Siinä sivussa hän hoitaa bassokuviot jämäkästi, liikoja kikkailematta. Yhtyeen ehdoton ässä on myös kitaristi Mikko Luukko, jonka kitarointi on avainasemassa albumin lopputulemaan.

Albumin ensimmäinen selkeä punk rock-remellys, “Police Bastard” kirittää albumin tempoa juuri optimaalisessa kohtaa. Albumin ilmeinen ja instantti korvamato liippaa ilkeän läheltä sitä, olisiko se josuoransinen Danko Jones -baittaus. Kun asian yli pääsee, kyseessä on albumin kiihkeä nimikkobiisi, jolla Mykkänen saa itsensä kuulostamaan mikin ääressä jopa Kyussin ja Unidan John Garçialta. Tämän jälleen “Hole in the Ground” vie tunnelman puolestaan upealla sävellystyöllään jonnekin Weezerin ja Sielun Veljien välimaastoon. A-puolen päättävä “We Take All” vetää kravaatin mankeliin tiukalle neljäsosabeatille rakentuvalle rytmiikalle. Biisin kruunaa upeaakin upeampi kertosäe, minkä myötä albumin niminvalinta vaikuttaa entistä oikeammalta.

B-puolen käynnistävä “Eazy” ei energiansa ja rullaavuutensa puolesta jääedeltäjiensä taa, ja ilkeä säkeistökiekumisessa on munaskuja, mutta muutoin kappale on rakennettu vähän keskinkertaisemmista aineksista. Live-olosuhteissa yhtyeen diggarit puolelleen 100-0 voittava “Spring That Never Ends” yllättää post-punkmaisen synkkäsävyisen angstisella kertosäkeellään, mikä on erittäin tervetullut duuripitoisten toisto-osien joukkoon. The Darkness -yhtyeen tavoin mukavasti ruotsalaistyyppistä sävellystyötä sisältävä, käännetyllä puolikompilla hölköttävä “Sad Song Man” osoittautuu erääksi albumin vahvimmaksi biisiksi. Yhtye köröttelee The Hivesin ja The Spiritual Beggarsin peesissä luut ulkona leveästi rullaavalla “Chevy Vanillaan”.

Erityisesti Sweatmasterin puolesta voi olla ylprä, että heillä on varaa heittää “Tail Downin” kaltainen, järkyttävän tiukalla intensiteetillä rockaava ja upeasti The Queens Of The Stone Age -sapluunaan sävelletty biisi albumin viimeisten joukkoon. On myös huomionarvoista että albumin kokeellisimmin ja kulmikkaimmin rockaava, rumpali Kallion toisen yhtyeen, Perkkeet mieleen tuova, “Leather” avaa albumille uudenlaista puremapintaa siinä kohtaa kun autotallirockauksen haara-asento alkaa puuduttaa. Eikä haittaa pätkääkään, että albumin päätösnumero “All Right, All Night” palaa vielä kertaalleen suoraviivaisen ramo-punkin ja ruotsalaistyyppisesti sävellettyjen, upeasti rytmisoittotaustasta ponnustavien laulumelodiakoukkujen pariin, kun stämä kaikki on kerta osattu tehdä näin kovalla osaamisella.

Kyseessä on selkeästi Sweatmasterin uran sävellyksellisesti kypsin, harkituin ja avarakatseisin albumi tähän asti. Rohkenen jo tässä kohtaa vuotta povata sen erittäin kirkealle vuoden kovimpia kotimaisia ja ulkomaisempiakin kitaravetoisia rock-levyjä loppuvuodesta valittaessa.

5/5