Surupuseroiset : Alle jään – “Tummien vesien hauras halkaisija”

(Humu Records 2026)

Kuopiolaisen Surupuseroiset -yhtyeen esikoisalbumi, “Alle jään” astuu kotimaisen folkin ja indie-popin hauraille jäille duurivoittoisena, mutta hämmentävän itsevarmalla askeleella. Omaleimaisella, savolaisella fatalismilla ja oivaltavalla hirtehishuumorilla ladatut, soinnillisesti kauniisti kehräävät kappaleet tuntuvat samaan aikaan sekä lohduttomilta että oudon lohdullisilta.

Albumin tuotantojälki on voimakas ja hennon usvainen. Isossa kuvassa sen elementit ovat tarkasti punnitussa tasapainossa kappaleiden vaativaan henkiseen raskauteen nähden. Sampsa Väätäisen miksaus on hyvin eroteltu ja jättää tereokuvaan tarvittavaa tilaa, mikä antaa kappaleille hyvin tilaa hengittää.

Suurin ja mielenkiintoisin kontrasti musiikin syntyy kuitenkin vokalisti Elina Selamon tulkinnasta. Äänensä ei ole perinteistä folk-pop-vaikerrusta, vaan kappaleiden mukaan ilmiömaisesti muuntautuvaa aina spoken word-räpistä (“Pimeyteen”) jopa naiivistisisia piirteitä saavaan post-punkin viiltävyyteen (“Teollisuuden voima”). Unohtamatta tokikaan hänen luontaisen kauniisti soljuvaa lauluääntään. Tulkintatyylien variointi tapahtuu kuitenkin joka kappaleessa raatorehellisyyden rajapinnoilla.

Lyriikoissa liikutaan syvällä härmäläisen ihmismielen mielenmaiseman leimallisessa harmaudessa, missä haaleat lapsuusmuistot, eristyneisyys lähiöiden betoniseinien suojiin ja toteutumaton valkean talven lupaus kohtaavat. Selamon teksteistä puuttuu genrelle tyypillinen tahaton komiikka. Kyseessä on pikemminkin rikkaita verbaalisia ilmaisutapoja vilisevästä tilinteosta elämän luisumisesta vaäjäämättömästi hallitsemattomaan suuntaan. Tästä haurailla aineksillaan murskaava “Vajoamisteoreettinen vakio” on erinomaisesti onnistunut paitsi tekstitys, myös sävellys että sovitus.

Vaikka muutamassa keskivaiheen raidassa sovitukselliset ratkaisut toistavat hieman liikaa itseään ja tempossa nojataan turvalliseen keskitempoiseen laahaukseen, albumin huippuhetket ovat suorastaan selkäpiitä karmivia. Kappalemateriaali osoittaa, että bändillä on poikkeuksellinen taju siitä, miten rakennetaan pahaenteistä tunnelmaa ja puretaan se lopulta massiiviseen, katarttiseen klipeksiin ilman, että homma menee pelkäksi teatraaliseksi patsasteluksi.

Surupuseroiset ei pysyttele pop-viitteisenä yhtyeenä tiukasti missään nykyaikaisessa, ennalta määritellyssä kaavassa, ja juuri siksi tämä levy on niin vetoava. Sen musiikillisen kauneuden takana ilme on vakavahko, ristiriitaisen repivä ja kollektiivisia epätoivonhuutoja hienosti niputtava kokonaisuus, joka osoittaa bändin omaavan harvinaisen vahvan vision heti uransa alussa.

B-puolen alussa olevan “Kell onni on” -biisin kohdalla sitten lopulta tajuan: Tällä tavaralla on huomattavasti enemmän henkistä yhteyttä vanhan liiton virolaisten anarko-folk-rockareiden, Vennaskondin ja Sõpruse Puiesteen kaltaisten kansallisia traumoja vastalääkinneiden folk-rock-ryhmien kanssa kuin nykyaikaisten suomipoppareiden kanssa. Ja kyllä – “Hiljaa, niin hiljaa” biisissä albumin sävellyksistä vastaavan kitaristin, Jukka Ollikaisen luoma, pehmeästi kehräten rupsuttava, jousilla vakevöitetty rytmisoitinkomppaus on kuin yksi yhteen Allan Vainolan pelkistetyn kauniin sävellystyön kanssa. Ja Surupuseroisten soittohan svengaa kokonaisuudesaan upeasti.

Ja vaikka “Painajaisia ja kotihommia” jääkin biisinä hieman muita kokonaisuuden verrokkejaan valjummaksi vedoksi, on albumin kappaleiden ja niiden tulkinnan taso kauttaaltaan henkeasalpaavan kova. Asiaa ei haittaa myöskään se, että salakavalasti takavasemmalta viileän lempeästi puhaltava “Syitä elää” jää lopounostatuksensa osalta jotenkin puolitiehen katkeavaksi teokseksi.

Ja kyllä. – Kuopiosta kajahtaa taas jotain sellaista, joka suorastaan pakottaa pysähtymään ja kuuntelemaan. “Jään alle” jättää elämän juoksupyorän keskellä olevalle kuulijalle ymmärtävän ja hieman katkeransuloisen nöyrtymisen tunteen. Se jos mikä lupaa yhtyeelle loistavaa tulevaisuutta.

4½/5