Helsinkiläisen avantgardea post punkia taiderockiin yhdistelevän pitkän linjan kulttibändin, Shadowplayn kolmas ja uransa viimeinen pitkäsoittoalbumi, alunperin vuonna 1997 julkaistu “Raw Powder” (1997) on saanut Stupido Recordsin toimesta ensimmäisen vinyylipainosjulkaisun uudella masteroinnilla höystettynä. Eikä siitä pääse mihinkään, että kyseessä on jälleen pienimuotoinen kulttuuriteko yhtälailla vuonna 2023 uudelleenjulkaisunsa saaneen yhtyeen debyyttialbumin, “Eggs and Pop” (1988) ja 2024 julkaistun kakkosalbumin, “Touch And Glow” (1993) rinnalla.
Kymmenen vuoden levytysuransa alusta viimeisimpään kokonaisuuteen tultaessa kokoonpano oli typistynyt viisimiehisestä kvartetiksi. Tässä vaiheessa myös yhtyeen studiokokoonpanon kitaroinnin vastuulleen ottanut vokalisti-kosketinsoittaja Brandi Ifgrayn lisäksi varjoleikkiä loppuun asti leikkivät rumpali Ykä Knuuttila (mm. Musta Paraati ja Nolla Nolla Nolla), trumpetisti Marco Kosonen ja basisti, Hande Virkki. Joukosta tummasta albumin julkaisuun mennessä poistui Kauko Röyhkän 1990-luvun bändin palvelukseen täyspäiväisesti siirtynyt kitaristi, Timo Vikkula, joka kuitenkin ehti soittaa osuutensa albumin kuudelle viimeiselle biisille, mikä oli tuolloin helvetin tärkeä elementti albumin kantavuudessa.
Vierailijoita albumille on kertynyt sitten enemmän kuin pariin joukkueeseen palloilijoita, joista edellämainittujen lisäksi kuuluisimmasta päästä ovat tuolloin vasta varhaista, pienten katurock-piirien suosiota nauttineen The 69 Eyesin kitaristi Pasi “Bazie” Moilanen sekä kansainvälisen tason jazz-puhaltaja ja kyseisellä albumilla saksofonia soittanut Pepa Päivinen. Ari Vaahteran (Kauko Röyhkä) äänittämä ja harvinaislaatuisesti kolmen miksaajan: Jorma Taalaksen, Petri Mäntysalon ja Hannu Tornivuoren legendaarisen Lepakkoluolan studiossa miksaama albumi soi sopivan raakana, minkä myötä jo itsessään kiekon ääreen tekee mieli palata useammankin kerran.
“Cling To It” avaa kokonaisuuden The Stooges -henkiselle ajatusleikille viitteellisenä albumin nimen tavoin. Biisi rullaa Iggy Popin “Lust For Lifesta” muistuttavalla hölkkäkompilla, jonka kontrastina Ifgrayn simppeli pianokomppi, flegmaattisen bonomainen laulu, Kososen puhaltamat pitkät, rauhoittavat sävelet sekä Jogi Kososen sovittamat ja Matti Riikosen sekä Sanna Salmenkallion esimerkillisesti avustamat, rauhallisina ääniaaltoina virtaavat jousisovitukset luovat uuden aallon keinoin dualistisen vaikutelman.
Kiltihkösti eteenpäin tamppaava AOR-otteinen “Rose” edustaa albumin melodramaattisemmin maalailevaa osastoa, jossa Ifgrayn paikoin hieman rekisterin ohi taiteilemat laululinjat tuovat biisiin sopivaa särmää. Roisisti vaihtoehtoiseen tapaan rockimman vaihteen silmään iskevä “There’s Been a Few” tuo albumin starttipuoliskolle viimein mukavaa purevuutta. Päivisen huikea ja rytmipohjan muotoja hienosti aistiva saksofonisoolo nosta biisin erääksi ‘Shadisten’ parhaimmaksi kautta aikain.
Virkin Dave Alexanderin muotista leipomaa “No Fun” -bassokuviota mallintavalla rytmiraidalla ratsastava “Gone Forever” saa kertosäkeessä taakseen Kososen kromaattisesti laskevasta trumpettikuviista leikkisää hurmosta. A-puolen turhimman biisin virkaa hoitaa tyhjänpäiväisen yhdentekevänä keinahteleva “Sunshine”, mihin edes Ifgrayn Lou Reed -tyyppinen puhelaulutyylittely ei saa puhallettua sen enempää lämpöä saati valoa. Neljä Ruusua -henkistä, vaalean miehen jäykähköä ysäri-funkia tavoitteleva “Tremble On” parantaa kokonaisuuden tasoa albumin ensimmäisen puoliskon lopulle tultaessa.
B-puolen suoraviivaisemmalla, The Boys -henkisellä remellyksellä käynnistävä That’s All I’m Waiting For” – asettaa energiatasot oikeille lukemille. Kuin äkkijyrkkään kuiluun, Bauhausin ja Peter Murphyn kapinallisen synkeältä osastolta esaanssinsa lainaileva “Ragged Tragedy Doll” edustaa yhtyeen luovan aikakauden loppumetreillä parhaiten Shadowplayn musiikillisia alkujuuria. Kappaleen muuntautuminen väliosassaan post-grungahtavaksi päivitti yhtyeen soundi 1990-luvulle, mikä osaltaan havainnollisti yhtyeen muuntautumiskykyä. Näin kolmekymmentä vuotta jälkikäteen kuunneltuna nuo vivahteet ainoastaan laajensivat uusromanttisen ilmaisun palettia. Öisten, urbaanien kujien levottomia kaikuja kolkosti heijasteleva “Try Not To Lose It” tuo albumille sopivasti David Lynchin taidekäsityksen kaltaista äänikuvastoa.
“Touch And Glow” -albumin neuroottiseen gangsterijazziin kuulijan vievä “After You” tarjoaa lopulta Ifgrayn kyseisen albumin itsevarmimmat laulusuoritukset, vaikka biisin ydin alkaakin loppua kohti murentua käsiin. Kokonaisuuden nippuun nivova polyrytminen jazz-funk, “Fake That” on juuri sopivasti kokonaisuudesta irrallinen häpeilemättömässä, pelkistetyssä kokeellisuudessaan. Ei liene kaukaa haettua, että biisin kauniit puhallinharmoniat teemoineen kumartavat syvään kotimaisen 1970-taitteen kokeelliselle rockille.
Vaikka “Raw Powder” on kokonaisuutena Shadowplayn tuotannosta ehkä juuri se hajanaisin ja kesyinkin kokonaisuus, ei käy kieltäminen tämänkään teoksen merkityksellisyyttä saati syvää musikaalisuutta kotimaisen kevyen musiikin ja sivuilleen kumartelemattoman säveltaiteen kontekstissa.
Näin sanottuani, Shadowplayn uusiojulkaisujen sarjan ympyrän sulkemiseksi kyseiseen sagaan voisi aivan perustellusti sisällyttää vielä remasteroidut uusiojulkaisut yhtyeen varhaisista pienlevyistä höystettynä kokoelmalla harvinaisempaa materiaalia vuosien varrelta. Yhdelle kaksitoistatuumaiselle kiekolle nämä mahtuisivat mitä luultavimmin ilmeisen näppärästi.
3½/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.