Santeri Seessalo : Hämärien puotien kuja – “Salakavalasti vahvuutensa paljastava tunnustus”

Santeri Seessalo oli ennen kyseisen, järjestyksessään jo seitsemännen albuminsa julkaisua allekirjoittaneelle tuntematon varsinaissuomen suuruus. Alussa, albumia kuunnellessa, fiilis oli hämmentynyt. “Hämärien puotien kuja” tuntui rehellisesti sanottuna melko amatöörimaiselta pakkaukselta kertaistumalta. Aina välillä on kuitenkin ihana huomata olevansa todella väärässä ennakkoasenteensa eksyttämänä. Independent-henkisen musiikin kentän raivaamiseen ja kaskeamiseen keskittyneen, lyyrisesti ihanan tarkkanäköisen herran teos alkaa hieman falskahtavasti lerpahtavin melodiakuluin etenevän, varhaisen Neil Youngin trubaduurinarinan mieleen tuovalla, “Kulkuri maailman” -folk-palalla.

Albumi alkaa kuitenkin saada lihaa luiden ympärille hienolla tavalla musaskenen pohjamutia luotaavalla, The Stranglersin mieleen tuovalla “Nyt on aika” – punkahtavallaskankalla. Muut elon merkkejä herättävät albumin alkupään biisit kuten tehokkaalla stoner-groovella möyrivä “Haamu” ja albumin mukavasti nyrjähtänyt nimikkokappale, jotka saavat hiljalleen punttiin liikettä. Todelliset kyntensä herra näyttää kuitenkin loppupäässä albumia ja erityisesti rivien välistä terävien havaintojen sivaltajana. Viiltävän (itse)ironian Emma-ehdokkuuden ennakkosuosikin sijan kertasipaisulla ansaitseva “Loistava taiteilija” alkaa kääntää albumin tyylisuuntaa leppoisasta akkarin ja kevyiden sointujen hiplauksesta syvempisointuista, uusromanttista menoa lähenteleväksi, jota joissakin piireissä myös välillä post-punkiksi kutsutaan.

Duurimpi “Goottinainen” toimii säännön vahvistavana poikkeuksena. Albumin raskain biisi, “Rakkaus” onkin sitten sitä ihteesä. Albumin komeiten soiva surf-pitoinen “Laveata tietä” tuokin mielen Pekka Laineen Enhanced -yhtyeen taidokkaat ja visionääriset fiilistelyt tosin sillä erotuksella, että Seessalon käsissä biisien särmät eivät ole niin silotellut. “Ei enää ihminen” kaataa ja tupruttaa käännettyine puolikomppeineen kuuntelijan syliin silkkaa ‘Pyhän kyttyrän veljeskunnan’ suitsuketta ja mirhamia. Reggae-poljentoinen “Yksinäisyyden ABC” tiristää lopussa viimeisetkin hersyvän naurun saattamat sylkitipat peiliin.

Onhan tämä lopulta lähtöasetelmiinsa nähden hämmentävän hyvä levy. Niin, ja se yksi biisi, missä yliyrittämisen pakkomielteestä laulettiin, jonka nimeä en just nyt muista, nostaa arvosanan vielä puolella pykälällä ylemmäs. Vaikka Seessalo ei ehkä ole syntynyt tulkitsijaksi, silti tämä tavara uppoaa parhaimmillaan todella syvälle.”

4/5