Nyrkkitappelu : Nyrkkitappelu. Nyt! – “Korvakarkkiähky”

(Blast of Silence Records, 2026)

… Ja loputonta viikonloppua pitää. Odottelin lähes vesi kielellä tsemppipunkkiyhtye, Nyrkkitappelun kuudennen kokopitkän julkaisua. Yhtyeen viides kokopitkä, “Ongelmanuorten sävellahja” (2023) löi kaikki yhtyeeseen lataamani ennakkoluulot. Sen myötä, kyseisen levyn rundilla, Pirkanmaan bilepunkkarit allekirjoittanut tulikin sitten todistaneeksi useammankin kerran livenä.

Jos en kovin väärin muista, yhtyeen vokalisti, Hepe Kuivala mainitsi tuolloin jossakin kohtaa keinoälyn hyödyntämisen olleen apuvälineenä Nyrkkiksen melodisempien, huudatuskertosäe-vetoisen linjan mukaisten biisien synnytyksessä. Yhtye puski myös tuona aikana perkeleesti keikkaa ympäri maan, minkä myötä sen keikkasetti ja yhteissoitto hioutui alati tiukemmaksi ja nopeutui niin, että lopulta aivan nauratti kuunnella ‘seppojen’ performanssin edistymistä lennosta, ja pelkästään hyvässä mielessä.

Yhtyeen sukseekin näytti olevan jo tuolloin hyvässä nosteessa, mitä vahvisti rundin jälkeen se seikka, että Hepe jatkoi soolona biisien esittämistä some-mainostetuissa yksityistilaisuuksissa. Kysyntää tuntui siis löytyvän hyvin. Kaiken tämän jälkeen uusien biisien luomiselle yhtyeen leirissä tuntui löytyvän latinkia ja pinkeää intoa, eikä se missään kohtaa tuntunut jäävän albumin tekovaiheessakaan siitä kiinni… Mutta mutta….

Raaka totuus on, että “Nyrkkitappelu. Nyt!” -albumi on lopun viimein liian varman päälle lyöty, viidentoista, noin kahden minuutin mittaisen, helposti kuunneltavan menobiisin pop-punk-levy. Vaikka se onkin päällisin puolin mukiin menevää materiaalia täynnä, on sen tuotannossa keskitytty kauttaaltaan vähän vääriin asioihin.

Krebailu-soundtrackin aloittavat “Nosta sun nyrkkis ilmaan” ja “Soronoo” -single-biisit ovat albumin väljimmän jännitteen omaavia biisejä. Basisti Mikon pitkin soittimen kaulaa vaeltava rytmisoitto pitää avausbiisin tylsimmin junnaavat kohdat kuitenkin mukavasti elossa. Edellä mainitun biisin musavideo kuvaa kuitenkin isossa kuvassa myös koko albumin juomalauluspedeilyn alleviivaamista, ja ettei tunnelma vaan missään kohtaa droppaisi, vielä alleviivaamisen alleviivaamista.

Hepen lyyriset ideat Tampereen taajama-alueilla remeltämisen tai muuten vaan sekaisin olemisen varassa roikkumisesta alkavat pahasti laskea tasoaan ja toistaa itseään pitkin levyn etenemistä. Varsinkin B-puolen biiseissä mennään sanoitusten suhteen jo reteästi autopilotilla. Jotenkin tuntuu, että herrat luottavat tällä kertaa liikaa helposti mukana hoilattavien, sinällään mukaansa tempaavien kertosäkeiden voimaan, jolloin sanoituksellisesti kappaleet jäivät valitettavan yksiulotteisiksi ja jossain kohtaa myös vaikeasti aukeaviksi, paikalliseen tietämykseen perustuvia (sisäpiiri)vitsejä toistaviksi kertomuksiksi, joihin laajemman kohderyhmän fanikunnan voi olla vaikeaa samaistua tai ylipäätään saada niistä täysin otetta.

Lyyrisesti Hepe osaa kirjoittaa parhaimmillaan hienoja twistejä ja ristiriitaisuuksia sisältäviä, pelkistettyjä tekstejä elämän laitapuolen ja vereslihalla selviytymisen arjesta iskukertosäkeillä varustettuihin biiseihin. Edellisellä albumilla juuri “Hjalliksen purjeveneen” tai “Hyvä jätkä selvin päin” -tyyppiset, oivaltavan hersyvät ideat toimivat biisien kannattimina kuin häkä. Valitettavasti uutukaisella samaan tekstityksen tasoon ei juuri ylletä.

Tehokkaasti koukuttava “Kävelevä viikonloppu”, riemukkaasti Turbonegron mieleen tuova “Mun pizza mun täytteet” ja jotain perverssiä Suomi-iskelmä-rock-biisiä (jota en nyt saa päähäni…) muistuttava “Elämänkoulun etupenkissä” pääsevät kuitenkin lähelle. Tämä pistää harmittamaan, sillä esimerkiksi “Nyt on kunnollista” ja “Vittu tästä tulee hyvä fiilis” olisivat oivaltavammilla teksteillä ja vapautuneemmalla ilmaisulla aivan ykkösluokan biisejä.

“Nyrkkitappelu. Nyt!” -kiekon sävellysten keskimääräisen imellystaso on myös tällä kertaa himppu liikaa sokerisen puolella ja kuorrutettuna liikaa samalla “flavourilla”. En tiedä kuinka suuressa osassa kappaleiden hahmottelussa on tekoälyä tai luonnollisempaa desmondchildismia hyödynnetty, mutta kokonaisuuden useaan kertaan kuunneltuna, mukana on liiaksi geneerisen tasapaksusti samoilla kierroilla pyörivää hittivetoista kierrätystä, mukana huudattelua ja lallattelua, mikä rupeaa pidemmän päälle tehokeinona kääntymään itseään vastaan.

Siinä missä “Ongelmanuorten sävellahja” kutsui uutena albumina kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen, “Nyrkkitappelu. Nyt!” -albumin kuuntelun jälkeen aistit valtaa korvakarkkiähky. Vaikka albumin outrona tarjoillaan Poison Idealta tuoksahtavaa, rujommin rouhivaa piiloraitaa “viiskauttaviis”-pistetoivehuudahduksella höystettynä, niin nyt ei vaan oikein irtoa.

Asian valoisana puoli on kuitenkin, että kyllä Nyrkkis osaa edelleen tarttuvien biisien teon, ja erityisesti kitaristi Juhan maukas ja hienosti biisejä täydentävä, nyanssitajuinen rytmikitarointi on lajissaan aivan kansainvälistä tasoa. Eikä Lucan ja Mikon rytmityö ole myöskään alkuunkaan heikkoa, päin vastoin: punk-menoksi se on poikkeuksellisen tiukasti gridissä, ja rullaa hyvin. Ja Hepen laulutkin toimivat suureksi osaksi asianmukaisesti huolimata siitä, että laulusoundi albumilla kuulostaa syystä tai toisesta melko prosessoidulta, minkä myötä ryyppyrellestyksen ääniraidan räkäinen autenttisuus hieman kärsii.

Ensi kerralla Nyrkikselle soisi biisin teossa rohkeammin turvallisen sapluunan käytön lomaan luovempia ratkaisuja. Dynamiikkaa melodisten ja rujompien osien välillä olisi etenkin syytä säätää paremmin balanssiin keskenään. On toki muistettava, että livenä näilläkin biiseillä saa varmasti isommankin festariyleisön pomputettua lämpimäksi. Yhtyeen osaamistason, ironiantajun ja luovuuden tietäen, Nyrkkitappelulta sopii kuitenkin odottaa seuraavalta studiotuotoksesta kyseistä selkeästi tasokkaampaa ja kuulijaa haastavampaa kokonaisuutta.

2½/5

3/5