Kuolemankello : Perkeet – “Maanista riipivyyttä suurmiesten jäljillä”

Kotimaisen rockin.suurmiesten jalanjäljillä kulkijoita on puheen tasolla löytynyt maamme etulinjan artistikatraasta pitkä liuta jo vuosikymmeniä. Harvempi näistä kuitenkaan koskaan on tavoittanut kyseisten populaarimusiikin kruununjalokivien hienoutta nyansseineen makro-tasolla. Kuolemankello tekee harvinaislaatuisen poikkeuksen tästä. Turkulainen voima-trio taikoo meluisaa riffirockia kahden kitaran (joista ilmeisesti toinen baritoni sellainen) ja rumpujen voimin. Yhtye nytkyttää ja paiskoo tarttuvan kulmikkaita ja särmikkäitä kappaleita toisensa jälkeen, ja meiningistä välittyy vaivattomasti vanhan liiton maaninen riipivyys.

Yhtyeen sointi on luokseen kutsuvana ja tummana massana möyryämisen välimuotoa, josta löytyy kuitenkin selkeä ymmärrys simppelin riffien maagisuudelle. Aiemmin The Dwyersistä tutun laulaja-kitaristin, Eemeli Lehtosen ja aisaparinsa, Tomi Helomaan (mm. Lost Boots) kitarat (joista toinen todennäköisesti baritoni) kiertävät taukokohtien aikana autenttisesti jättäen kuulijalle fiiliksen, että tämä kiekko on todellakin äänitetty volyymia ja kuuloluita säästelemättä, lahkeet lepattaen.

Kuin Hande Nurmio karaokekuninkaana Danzig – bändin keulilla Kuolemankello avaa luunkaluajaiset tehokkaasti jyskyttävällä “Paarmojen herralla”. Lehtosen Nurmion ja Sielun Veljien aikaisen Ismo Alangon fraseerauksen ja äänensävyjen ja jopa lyriikoiden inhorealismin mallintaminen fraseerausta myöten on kieltämättä vaikuttavana kuuloista. Tämä paikoin siitäkin huolimatta, että uuden luomisen sijaan suuhun jääkin roima jäljittelyn jälkimaku. No mutta, jos kerta homma hoituu näinkin perkeleen hyvin, niin asiasta pääsee parin kuuntelukerran jälkeen yli.

Sweatmasterin riveistäkin tutun Matti Kallion rumputyössä on vivahteita sekä Chuck Biscuitsia (D.O.A., Circle Jerks, Danzig) että Radiopuhelimien Raatikaista mutta myös sopivassa määrin omintakeista punkia räjhtävyyttä. Tästä malliesimerkkinä toimii intensiivisesti groovaava “Sillanpolttaja”. Sielun Veljien “Elintason” äkkiväärän katkorytmin mieleen tuova “Väärä lääke” vääntyilee, riuhtoo ja kirskuu juurikin kuin klotsapiiniannoksen unohduttua.

Käännetyllä puolikompilla eteenpäin puksutteleva “Ikenet” jatkaa tyylipuhtaasti samaa saagaa. A-puoliskon loppua kohti homma muuttuu soitannollisesti lähemmäs psychobilly-räimettä. “Kalmainen poika” sisältää hoilotuksia myöten hersyvästi melodisia viitteitä originaalin The Misfitsin “London Dungeoniin”. “Valoni” puolestaan klenkkaa ja kutsuu luolaansa kuin hevin vietäväksi heittäytynyt Dumari ja Korkein Oikeus.

B-puolen avaavan videobiisi, “Haaskalinnun” vääntynyt ja raskassoutuinen blues tavoittaa mm. muinaisen vuokattilaisyhtyeen, Kansantaudin pelkistettyä riffipoliittista kulmikkuuttaa. Albumin kokeellisimpiin kappaleisiin kuuluvan “Taudinkantaja” nappaa rytmiikkaa mm

King Crimsonin tyyliikirjosta. Albumin terävimmät kulmahampaat löytyvät lopoupuolelta albumia. Näistä ensimmäinen, jämäkästi shufflaava “Olkipukki” dokumentoi synkkiä rituaalimenoja vanhakantaisen jätän eväin. Albumin kohokohta on kuitenkin suorastaan nerokkuutta hipova, vastustamattoman säkenöivän voiman omaava, kaikki hitin ainekset omaava “Sielun perkeet”, jonka laulumelodiakulut sisältävät herkullisen klangin Eartha Kittin “Uska Daraa” ja Smackin “Run Rabbit Runia”. Tämän jälkeen sävellyksen tasolla selkeästi keskeneräisemmäkdi jäävä “Sotakoira” toimii oikeastaan sopivana hengähdystaukona ennen maanmainiosti svengaava, albumin jykevää päätösnumeroa, “Kaikki tiet vie Gomorraan”. Peltisen demo-soundiselta doom-raakileelta kuulostava mies ja kitara -numero, “Musta hahmo” toimii obskuurin outona outrona hienolle albumille.

Kuolemankello läväyttää tiskiin levyn, joka tuo tähän aikaan tymäkän tuulahduksen kasarin ja ysärin kotimaisen ruohonjuuritason räminä-rockin hikisimmistä mutta samalla maukkaimmista ja ylväimmistä hetkistä.

4½/5