Kissa : I Hate Music – “Pahat kielet puhuvat”

Günther Kiviojan alter egon mukaan nimetty yhtyeensä Kissa on kerännyt viime vuosina mainetta “härmän kovimpana rock-yhtyeenä”. Kissan vanhan liiton henkeen vatkattu, glam-jytä-pohjainen meininki on viime vuosina saanut suitsutusta pitkin valtakunnan musiikkimedioita. – Erityisesti Emma-ehdokkuuteen asti kivunneen “Apinalinna” -debyyttialbuminsa myötä. Kannuksia yhtyeellä toki muutenkin on pitkän linjan tekijöitä myöten.

Jostakin enemmän tai vähemmän käsittämättömästä syystä homma ei kuitenkaan toiminut allekirjoittaneelle, ja suoraan sanoen pidin yhtyettä hetken aikaa valtakunnan ärsyttävimpänä ja yliarvostetuimpana bändinä, jonka vaikuttavuus perustui larpattuun dinosaurusajan rock ‘n roll -sarkasmiin ja hipsterihenkiseen rockaamisen kaltaiseen matinea-performanssiin.

Yhtyeeltä vuosi sitten ilmestynyt “Pop // Rock” -mini-albumi edusti sitten vähemmän retroilevan Kissan, jonka kappaleiden muotoilu lähestyi jo valtavirran radioaalloilla keinuvaa, kevyellä tatsilla soitettua indie-vetoista pop-rockia. Massiivisesta suitsutuksesta huolimatta itseäni (edelleenkin) lähinnä ärsytti Kiviojan venytetty, määkivä lauluääni, joka kuulosti niin feikatulta ettei todellistakaan.

Nyt pahat kielet puhuvat, usealle vanhalle uusi, järjestyksessään yhtyeen kolmas kokopitkä, “I Hate Music” näyttää olevan jollakin kumman logiikalla pettymys pitkän linjan Kissa-diggareille ensilevyjen jälkeen. Avausraidan, “Työhaastattelun” ensihetkistä lähtien, “Readers Digestiin” asti “I Hate Music” toimii kuitenkin itselleni kuin riivattu. Garage rock-vetoisista biiseistä on riisuttu puolilöysä keimailu, mulletti-mageilu ja hipsteriviiksi-rockailu vittuun, ja yhtye tuuttaa kunnon höyryllä verevää punk rockia hyvällä imulla. Tässä yhteydessä ei tokikaan voi olla mainitsematta, että musiikillisia kaikuja ja vaikutteita Teemu Bergmanin laatubiisitehtaalta albumin biiseistä löytyy roppakaupalla. Ja eipä tuo ihme, sillä Kivioja feattaili Pää Kiin kakkosalbumin soolokitarassa menneen vuosikymmenen puolella, ja musiikillisesti hemmot ovat kulkeneet samankaltaisia, toimintarockin ja melodisen ug-punkin katkuisia polkuja.

’82-punk-tyyppinen rypistys, “Ihan hyvä olla” lähentelee suoraviivaisuuttaan jo varhaista Black Flagia, mikä entisestään nostaa paketin intensiteettiä ja lisää vääntömomenttia. Ja vaikka heti perään tuleva “Mitä käteen jäi” edustaa Kissan popimpaa ja valoisampaa puolta, luovat näiden keskenään hyvin eri tyyppisten biisien mukana olo aiempaa vahvempia kontrastia ja jännitettä albumikokonaisuuteen. Kappaleaskartelun syvään päätyyn Kissa sukeltaa “Pinkit linssit” ja “Yö laskeutuu” -biiseissä, jotka ovat raatorehellisiä särkyneen sydämen punk-pitoisia toimintarock-purkauksia, ja jotka avaavat albumille jälleen uusia ulottuvuuksia.

“I Hate Musicilla” Kissan lähestymiskulma kotimaista indie- ja toimintarockia kohtaan on jyrkkä ja konstailematon. Tässä kontekstissa Kiviojan nasaalihko vokalisointi saa jellobiaframaista kaikupohjaa. Kyseisellä albumilla yhtyeen vimmaisuus, angstisuus ja pidättelemättömyys saavat äänilevymuodossa Kissasta ensi kertaa vallan niin, että yhtyettä pystyy pitämään rajumman rockinkin piireissä aidosti uskottavana ja pirullinen virne poskipielillä pöyhkeästi kukkoilevana yhtyeenä. Eikä tämä silti tarkoita sitä, että Kissa kuulostaisi musiikkinsa suhteen kapea-alaisen angstiselta tai painostavalta. “Aragornin” ja “Home Alonen” rakastava voima viimeistään vakuuttaa tästä.

Tässä on kokonaisuutena kissan toistaiseksi paras studiotuotos ja samalla malliesimerkki paskojen fiilisten onnistuneesta kanavoinnista positiiviseksi energiaksi. Se on ensimmäinen kiukkuiselta kuulostava Kissa-albumi, eikä biiseissä anneta Zeken ja Sladen tyyliin tuumaakaan periksi ja paskat tuntemukset sanoitetaan niin kuin ne tunnetaan. Toivottavasti kyseisen teoksen myötä Kissan trendikkäät rokkikabareet on vedetty ja musiikkiteatterit näytelty.

4/5