J.M.K.E. : “Külmale maale” – 40 Years Edition – Sinimustavalkea, vinyylinen monumentti

Neljäkymmentä vuotta on punkille pitkä aika – melkein hävyttömän pitkä. Silti J.M.K.E. seisoo “Külmale maale” -albumillaan kuin kylmäkiskoinen rajapyykki Viron ja koko Itä-Euroopan punk-historian kartalla. Tämä levy ei ole pelkkä kokoelma yhtyeen alkuaikojen lukuisista kappaleista, vaan manifesti ajasta, asenteesta ja sitkeydestä, joka ei ole suostunut sulamaan minkään uuden maailmanjärjestyksen edessä, ja vaikka maailma ympärillä on muuttunut moneen kertaan. Kuluvan vuoden alussa J.M.K.E. tättti kunniakkaat 40 vuotta. Tämän kunniaksi Stupido Records julkaisi yhtyeen alunperin vuonna 1989 julkaistun debyyttialbumin viron lipun tri-coloria mukailevana vinyyliprässäyksenä. Tallinnalainen punk-muusikko, paikallisen Velikije Luki -rock-yhtyeen kitaristilaulaja Villu Tamme (s. 1963),  halusi tehdä pääosin Dead Kennedysin, suomalaisen ’82-hardcoren, mutta myös The Clashin, The Exploitedin ja 70-luvun hard rockin innoittamana vapaamielistä ja omintakeista punk rockia. Poikkeuksellisen hahmon hänestä teki se, että hän osasi laulaa jo idealistisena nuorena punkkarina osuvasti päivän polttavista aiheista. Hänen tekstinsä kertoivat maansa orastavasta, kansallisesta ja yksilöllisestä vapaudesta, menneisyyden diktatuurin hirmuteoista, oikeudenmukaisuuden ajan koittamisesta totalitaristiseen valtioon ja inhimillisistä arvoista. Kaikki tämä ummehtuneesta, kommunistisesta hirviövaltiosta vapautumisen kunniaksi. “Külmale maale” syntyi aikakaudella, jolloin virolainen punk ei ollut vain musiikkia vaan yhteiskunnallinen riski, ele ja painava kannanotto. J.M.K.E.:n tapa yhdistää räävitön huumori, poliittinen piikki ja melodinen vaisto teki yhtyeestä poikkeuksen jo varhain. Mikko Karmilan legendaarisen Lepakon studiossa äänittämän levyn ydin kanavoi kollektiivista turhautumista yksinkertaisiin, tarttuviin muotoihin. Soundillisesti “Külmale maale” on karu ja hivenen ohut. Villun thrash-metal viitteitä sisältävät sahaukset luovat jumalaisia muotoja hipovia melodia-ideoita, minkä takana Lembit Krull (basso) ja Venno Vanamölder (rummut) puskevat rytmiryhmänä biisejä eteenpäin lähes sotilaallisella päättäväisyydellä. Villu Tamme sylkee tekstit ulos tavalla, jossa ironia ja raivo elävät sopusoinnussa samoissa lauseessa. Juuri tässä piilee levyn vahvuus mutta myös sen heikkous: kokonaisuus on niin tinkimättömän yhdenmukainen, että albumia kauttaaltaan kuunneltaessa sävyerot häipyvät kuuluvista. Silti yksittäiset kappaleet nousevat yhä esiin kuin graffitit betoniseinästä. Nimikkokappale “Külmale maale” on edelleen hyytävä muistutus ihmiskunnan pahimmista julmuuksista. Sen kylmyys ei ole poseerausta vaan Neuvosto-ikeen alistuksessa kasvaneen, kansan syvien rivien kollektivisista pelon ja paniikin sekaista tunnetta. – Levyn poliittinen ulottuvuus ei kuitenkaan saarnaa. Ennemmin se vihjailee, naljailee ja tönii. J.M.K.E. ymmärsi jo varhain, että punkin terävin ase on rivien väleissä tapahtuva kerronta ja nauru, joka sattuu enemmän kuin väkevin iskulause. Alunperin “Tere Perestroika” -hitti oli – toisin kuin moni sen on käsittänyt – sisäpiirivitsi kansanosasta, jonka mielestä perestroika oli johtoaatteena ylivertainen ja auvoisa yhteiskunnallinen vapauttaja. Näinä yleistä turvallisuuden tunnetta murentavina NATO-sekasorron aikoina isoisän sotilaskarkuruus (“Mun vanaisä oli desertöör”) saa erityisesti aivan uusia ulottuvuuksia. Kriittisesti tarkasteltuna levy on myös aikansa tuote. Osa sovituksista ja ratkaisuista tuntuu tänä päivänä ennalta-arvattavilta, ja hetkittäin bändi luottaa liikaa samaan kaavaan. Mutta juuri tässä piilee paradoksi: “Külmale maale” ei ole tarkoitettu nykyaikaistettavaksi tai siloteltavaksi. Sen voima syntyy siitä, että se kieltäytyy vanhenemasta arvokkaasti. Se vanhenee röyhkeästi, vastahakoisesti – kuten hyvä punk-levy kuuluukin. j.M.K.E.:n 40-vuotisjuhlan valossa “Külmale maale” näyttäytyy entistä selvemmin slaavilaisen toisinajattelun kulmakivenä. Se ei ehkä ole musiikillisesti täydellinen albumi, mutta se on siyäkin merkityksellisempi kulttuuri- ja säveltaideteos. Se muistuttaa ajasta, jolloin musiikki saattoi olla yhteiskunnallusesti vaarallista ja naurettavaa yhtä aikaa, ja jolloin kolme tai neljä sointua ja ivallisen riitaisa sointumaisema riitti ravistelemaan enemmän kuin moni huolellisesti soinnutettu, teknisesti täydellinen ja monitasoinen sävellys. Lopun viinein J.M.K.E.:n perintö ei lepää nostalgian varassa. “Külmale maale” toimii yhä, koska sen asenne ei ole sidottu yhteen vuosikymmeneen. Siperian suolakaivoksille vievä pidempi lomamatka ei ole lopun viimein niinkään kaukana toisinajattelijoita 37 vuoden jälkeenkään. Vaikka vauhti saattaa yhtyeeltä olla hiipumaan päin, neljän vuosikymmenen jälkeen J.M.K.E.:n “Külmale maale” ei edelleenkään pyydä lupaa eikä anteeksi dokumentoidessaan yhteiskunnallista murrosta totalitarismista tuntemattomaan. 4½/5