Heinonen & Aikamme Mieskuvat -yhtyeen “Keskellä emojienkelten” -albumin promosaatteessa seisoo: kyseessä on punkeinta mahdollista musiikkia olematta punkkia.
– ‘Bitch Please…”‘
Aiemmin useilla pop-jazz-produktioilla varsin kunniakkaasti sukkuloineen Aapo Heinosen uusin teos on Heinonen & Aikamme mieskuvat -yhtyeen kaksioaisesta albumisarjan osista jälkimmäinen. “Keskellä emojienkelten” on jatkoa yhtyeen 2023 julkaistulle “Aikamiehen elämästä” -albumille. Heinosen kirjoittamat sanoitukset käsittelevät pohjimmiltaan miehisyyden ja ihmisyyden haalistumista sekä idealogisten konfliktien ja digiajan tuottamaa yksilön vieraantumista omasta itsestään. Se käsittelee Ihmisyyden kadottamisen tragediaa ja yksilön tunteiden typistymistä kosketusnäytöltä pois swaipattaviksi pikakuvakkeiksi. Ajatus toki hieno ja vilpitön.
Ei käy kieltäminen, etteikö Aapo Heinonen orkestereineen olisi ottanut kerralla härkää sarvista kunnianhimoisen albumiprojektinsa kanssa. Ja hyvä niin. Tervetulleen musiikillisen hulluttelun myötä musiikilliset raja-aidat ryskyvät yhtyeen tuutatessa taidolla ja tunteella ja omanlaisellaan, hieman puisevalla huumorilla. Tahdonvoimastakaan ei artistia yhtyeineen voi syyttää. Yhtyeen estetiikka nojaa tuttuun Heinonen-vetoiseen, osaavaan multi-instrumentaaliseen soittoon, laadukkaaseen äänituotantoon, epämusiikilliseen puhelauluun sekä pop-jazzin ja melodisen iskelmärockin rajapintaan, jossa tekstit on selvästi etusijalla. Parhaiten yhtye onnistuu levyn keskivaiheilla kuultavassa ”Jos me oltais nähty vielä kerran” -kappaleessa, jossa se onnistuu tiivistämään inhimillisyyden havainnon teräväksi ja koskettavaksi melodraamaksi.
Trendikkään kauramaitolatterupattelun, applikaatiopohjaisen deittailukulttuurin, sosiaalisen median luomien identiteettivääristymien ja ylenpalttisen hipsteri-tiedostavaisuuden, intersektionaalisfeministisen heiluttelun, ympäristöystävällisyyden ja muiden ultra-nykyaikaisten hyveellisten aatepuristimien läpi siivilöity ajatusten suma on paperilla kauniina näyttäytyvä kirjo, mutta kuunneltavana moneen suuntaan yhtä aikaa tuuttaavana viihdepläjäyksenä ja verbaalitulvana hapokas ja raskaahko.
“Keskellä emojienkelten” on kirkasotsaisen hyväntahtoinen, paikoin oivaltavakin levy, mutta painavimmissa aiheissa yllättävän varovainen ja kevyt. Sen suurin ongelma on sen jatkuva tarve alleviivata omaa merkityksellisyyttään rehellisellä totuudenpöljyydellä. Se, kuinka asioista puhuu kansaan vetoavasti on populaarimusiikissa edelleen pinnalla. Heinosen viiteryhmä on selkeästi viher-vasemmistohenkiset (nuoret) aikuiset, joiden elämäntehtävä on näyttää esimerkkiä kuinka elää moraalisesti kestävää elämää. Eikä siinä mitään pahaa. Sävy Heinosen teksteissä on monessa kohtaa puntaroiva, mikä lieventää asioista besserwisseröinnin volyymia.
Kokonaisuutta tarkastelemalla Heinonen tuntuu kuitenkin haluavan kommentoida aikansa ilmiöitä silittämällä mieluummin trendikkäästi toisinajattelevia ryhmiä myötäkarvaan kuin ottaa meitä kaikkia kunnolla reveleistä kiinni ja ravistella siinä määrin, että se repisi meistä tähän aikaan uutta näkökulmaa, sanottavaa tai sukupuolesta riippumattomissa korvienvälikulkusissa kunnolla kilisevää, kolisevaa konkretiaa ja tuntuvaa puristusta.
Musiikillisesti levy on huoliteltu mutta sillisalaattimaisen pikkuvitsikäs, josta allekirjoittaneen on vaikeaa saada otetta. Plussaa heruu siitä, että biisien sovituksissa vilahtelee mukavan crossoveriin sävyyn poimittuja musiikillisia ratkaisuja ja ristiriidattoman helposti omaksuttavia jippoja. Tämä toimii hetkittäin.
Heinonen & Aikamme Mieskuvat haluaa olla jonkin tasoinen ajankuva, ehkä jopa pienessä mittakaavassa sukupolvensa ääni. Periaatteessa yhtyeellä on myös vilpittömästi sanottavaa ja kykyä kiteyttää havaintoja. Silti levyn kuunneltuaan jää väistämättä tunne, että terävimmät kysymykset esitetään liian turvalliselta etäisyydeltä ja valmiiksi pureskeltuina, valmiille kohderyhmälle suunnattuna, joka jo uskoo ja ymmärtää nämä tarinat unissaan, ulkoa ja takaperinkin. Ja pelkkä tahallinen, näsäviisaasti tiedostava junttien ärsyttäminen on ‘so last season’.
Omia etupiirejä on aina helppo miellyttää sopivalla koodikielellä, mutta saapa ylempää mielivaltaisesti ohjailtava, lammasmainen kansa poliittisesta taustasta riippumatta yhdistymään ja nousemaan taistoon julmaa establishmentia vastaan. – Siinä on sitä haastetta ja punkkia.
2/5

Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.