Häiriköt : Ei antauduta – “Kuosit kunnossa, viestintä vaillinnaista”

Häiriköt on suomalaisen uudemman aallon punk rockin konkari, jonka kohta 40-vuotta jatkunut ura on rakentunut itsepäisen DIY-asenteen, Ramones-velkaisen melodisuuden ja arvaamattoman energian varaan. “Ei Antauduta” huokuu varmaotteisuutta ja hyvin toimivaa bändiyksikön toimitusta, mutta myös banaaleihin kielikuviin ja ennalta arvattaviin, ilmaisullisiin kliseisiin turvautumista.

Laulaja-kitaristi, Erkka Salosen, rumpali Maukka Maunulan (ex-Pää Kii, Problems) ja uutena basistina mukaan tulleen Pasi Nevalaidan yhteistyö soitannollisesti on jämäkkää ja hyvin rullaavaa. Aksu Hantun masinoima tuotanto puree ja potkii optimaallisen ensiluokkaisesti. Soundimaisema ei ole kuitenkaan liian sisäsiisti, vaan jättää pintaan asiaan kuuluvan rosoisuuden.

Järjestyksessään seitsemännellä albumillaan Häiriköt pysyttelee omimman osaamisalueensa äärellä, mikä tarkoittaa yhtäältä Suomi-punkin perinteisiin pureutuvan ja toisaalta tätä hetkeä kommentoivan musiikin tekemistä. Viiden vuoden levytystauon jälkeen ei ehkä puhuta paluulevystä, vaan ennemmin yhtyeen tasaisen säntillisen luomistyön jatkumosta. Neljästätoista ytimekkäästä kappaleesta koostuvan albumin perusasetukset eivät jää epäselviksi: tiukkaa, kahden minuutin tuntumaan puristetut avosointurappaukseen perustuvat punk rock-rallit, joiden päällä Salosen nasaali-raspi-soundiseksi pidättämät vokaalisuoritukset luivat yhtyeen ominaissoundin. Kertosäkeet tarttuvat verrattain hyvin ja sointukierrot eivät koetakaan muuttaa katu-punkin DNA:ta muuksi.

Lyriikoissa Häiriköt pysyttelee arjen kapinan kuvaajana, jossa se onnistuu vaihtelevasti. Emme kuitenkaan pääse karkuun sitä faktaa, että kyseessä on myös yhtyeen ilmaisun kriittinen kohta ja akilleen kantapää. Salosen lyyrisen ilmaisun muodot jättävät nimittäin monessa kohtaa toivomisen varaa. “Mä oon hengissä ja potkin edelleen”, “Maailma on suuri vankila”, “…ihmiskunta tekee itsemurhaa” ja “Maailma on vampyyri”, “…Ei tulevaisuutta”, “… mä jäin sateeseen yksin kulkemaan” -osaston latteuksien ja räikeän suorien baittauksien myötä lyriikoista jää tässä poliittisen sekopäisyyden ajassa valitettavan inspiroitumaton, päälleliimattu ja mielikuvitusta lujaa huutava jälkimaku.

Toisaalta, mukana on kuitenkin myös nipullinen eheitä ja kokonaisuudessaan onnstuneita kappaleita. Erityisesti sympaattinen menneiden esikuvien muistelo, “Torakat ja kusipäät” ja Backyard Babiesin rosoisemmat alkuahat mieleen tuova “Taksi Helsinki”, optimistisen itsepäisesti rullaavat, “Älä päästä sydäntäsi sammumaan” ja “Pakolainen” sekä albumin tehokkain biisi “Soturin sydän” erottuvat kokonaisuudesta edukseen.

Pohjimmiltaan kankeahkoista lyyrisestä ilmaisusta huolimatta ei jää epäselväksi, etteivätkö nämä sällit olisi aidosti hyvisten puolella. Temaattisesti yhteiskunnallinen turhautuminen, yksilön sitkeys ja paikoin haastavaksi osoittautuva kyynisyyden torjuminen kulkevat läpi albumin matkan kulijan mukana. Häiriköt muistuttavat jälleen kerran siitä, että vastarinta voi olla myös sitkeää arjen periksiantamattomuutta ja selkärankatuntumaan perustuvaa oikean ja väärän erottamista, omien vaistojen mukaan elämistä.

Kokonaisuutena “Ei antauduta” on useampien kuuntelukertojen myötä paremmat puolensa näyttävä albumi. Vaikka sävellysten osalta se on tasokas ja johdonmukainen, on se liian monessa kohtaa esikuviaan mallintava ja peesaileva kokonaisuus. Albumin myötä käsissämme on joka tapauksessa sylillinen live-olosuhteissa hyvin toimivia biisejä. Ne eivät kumarra trendeille, tiedostavan älymystön vaatimuksille eivätkä myöskään pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ehkä juuri siksi ne tuntuvat kaikessa vanhakantaisessa tavanomaisuudessankin järkähtämättömiltä.

2½/5