Finding Jens Hortling – “Taiteellisten rajojen etsintää”

Pääkaupunkiseudulla vaikuttavan garage-rock-yhtyeen, The Toxicsin laulaja-kitaristin, Jens Hortlingin ja tuottaja-multi-instrumentalisti, Lauri Elorannan (Damn Seagulls, ex-Pää Kii) yhdessä kasaama esikoisalbumi, “Finding Jens Hortling” on hämmentävä ja samalla vangitseva retki suomalaisen kevyen musiikin katvealueille, joilla genrerajat tuntuvat lähinnä hidasteilta. Albumin orkesterityyppinen sovitusratkaisu on soinnillisesti hyvinkin lähellä Nick Cave & The Bad Seedsin taide-rockia. Albumin moniäänisenä soiva ja tuotannollisesti kunnianhimoinen kokonaisuus asettuu mielenkiintoiseen jatkumoon kotimaisen jazz-vaikutteisen rockin ja modernin fuusion välille.

Hortlingin ja Elorannan lisäksi äänitteellä esiintyy iso liuta kotimaisia vaihtoehtomuusikoita: Tapio Viitasaari (Mikko Joensuu, Vesta, Suad) – piano, Tuomo Laakso (The Toxics, Pimeys) – rummut Tytti Roton (Ty Roxy, Modem, Rosettes), Henna Emilia Hautamäen (7 of Transnistria, Ty Roxy), Pekka Nisun (Pimeys), Silja Rautamaan (Iron Country Sisters),
Saara Niemelän (Rohkeat kuvat, Matka maailman ympäri), Miska Kuuselan (Rohkeat kuvat, Sepikka) ja
Milla Härmän (Särkyneet, Ystävät) muodostama kuoro. Lisäksi mukana ovat Seidi Guzejev (KO:MI) – viulu ja Saara Viika (Trio Nox) – sello.

Yhtäältä Hortling osoittaa olevansa kitaraa pätevästi kurittavan rokkibändin keulahahmon lisäksi myös hienovarainen tunnelmamaalari. Hortlingin ääni on toisaalta kuitenkin verrattaen ohut ja miksattu paikoin hieman taka-alalle, mikä vähentää jonkin verran isosti soivan yhtyeen pääinstrumenttina kokonaisuuden vaikuttavuuskerrointa.

Albumin ytimessä on kuitenkin jatkuva jännite kurinalaisen sävellystyön ja vapaasti hengittävän improvisaation välillä. Sen sointimaailma on ilahduttavan kerroksellinen, vaikkakin välillä miksauksessa huolellisempi äänierottelua olisi palvellut kokonaisuutta. Siinä missä kappaleiden perusrakenteet kumartavat perinteisen taiteellusen rock-estetiikan suuntaan, sovitukselliset yksityiskohdat ja soundien huolellinen muotoilu tuovat mieleen proge-jättien hienostuneisuuden. Hortling ja Eloranta orkestereineen eivät kuitenkan sorru itsetarkoitukselliseen kikkailuun tai paisutteluun, vaan kunkin sävelen takana tuntuu olevan selkeä tarkoitus ja näkemys.

Albumin nimi, “Finding Jens Hortling“, viittaa löytöretkeen, ja sellaisena se myös näyttäytyy kuulijalle. Kyseessä voidaan tulkita olevan paitsi identiteetin, myös omien taiteellisten rajojen etsintää, jossa artistin sielunmaisemaa puretaan auki kerros kerrokselta. Vaikka levyllä on hetkensä, jolloin sovituksellinen runsaus uhkaa tukahduttaa herkimmät nyanssit, kokonaisuus pysyy kasassa Hortlingin vahvan vision ansiosta.

Kriittisesti arvioituna levyn suurin haaste on sen paikoin hieman liiankin varman päälle asemoitu estetiikka; rouheutta ja vaarallisuuden tunnetta olisi voinut olla enemmänkin. Eikä jokunen astetta säväyttävämpi biisi olisi ollut pahitteeksi. Tästä huolimatta “Finding Jens Hortling” on varsin vakuuttava näyttö kaksikon osaamisen tasosta. Hortling on lisäksi löytänyt kyseisellä soolodebyytillä oman äänensä, ja se jos mikä on itseisarvo.

3/5