Dave Lindholm : Well – “Muinaista ja ehtaa”

Dave Lindholmin “Well” on riisuttu ja kypsään, aikuiseen makuun muotoiltu lisäys pitkän linjan säveltäjän mittavaan katalogiin. Nyt puhutaan pikaisen laskutoimituksen ja keinoälyn laskupään mukaan maestron albumista numero 31.

Sanomattakin lienee selvää, että kyseisessä tyylilajissa kaikki on koettu ja tehty jo kauan sitten, mutta että se alkukantaisesta musiikista välittyvä fiilis ratkaisee ja määrää. Englanninkielisellä blues-levyllä ‘Isokynää’ säestävät gospel-kiemuroista parhaiten tutut kehäketut; Löytyn veljekset, Mikko (basso) ja Sakari (rummut). – Ja pirun hyvin kaiken sen tekevätkin. Luottotuottaja Jani Viitasen luomusti potkiva ja kirkkaana helkkyvä soundimaisema ei kaipaa osaltaan mitään lisää…. Tai jos jotain, niin dynaamisesti ja tiukasti yhteen leipovan yhtyeen kokonais-soundi voisi olla asteen jos toisen rouheampi, mikä toisi mukaan lisää luonnetta ja vähentäisi sisäsiistiyden tuntua.

“Well” on kestoltaan alle puoli tuntia pitkä, ja erityinen onnistuminen albumilla onkin ollut sen pitäminen typistetyn ytimekkäänä. Ry Cooder -tyyppisen “Early Morning In Austinin” leikittelevän viihteellinen shuffle-boogie-instrumentaali olikin ensikuulemalta ihan siinä kintaalla, saako se naiivistisen helppotajuisella sunnuntaimatinea-AOR-hipsuttelullaan kriitikon suorastaan raivon valtaan. Daven vokalisoinnilla varustettu “Billie’s Eyes” tasoittaa kuitenkin tilannetta selkeästi siedettävämpään suuntaan.

Pyylevän lavea boogie, “Love Is the Best Drug” alkaa sitten jo olla asian ytimessä. Vaikka sävellykset eivät mitään uusinta ja mullistavinta “Wellilla” olekan, Daven elämänkokemusta huokuva fraseeraus ja kauttaaltaan pintaan miksatut, rosoisesti venyvät pentatoniset skebasoolot luovat albumin ytimekkään ja omanlaisensa sielun. Erityisesti jazzahtavan savuisen “Francoisen” sävelissä ja B-puolen “Walk With Me”:ssa on selkeimmin kuultavissa Peter Greenin ja Gary Mooren raastavan lämmintä sävellyksellistä ja soitannollista perintöä.

Sävellyksenä hieman tylsästi paikalleen jumittamaan jäävä “Well Well” ei liveolosuhteissa, kansan parissa kuitenjaan jättäne yleisöä kylmäksi. Kunnolla Dave saa hanat auki kuitenkin vasta vapautuneesti rullaavassa slide-kitarapalassa, “Can’t Tell” jossa on aistittavissa jopa jurakauden ehtaa rock ‘n rollin vaarallisuutta. “104 Rollin’ Onilla”, alun parista ärsyttävästä riffistä huolimatta, meno meinaa äityä lopulta jopa kevyen painoluokan ZZ Topiksi.

Albumin komeimpiin sävellyksiin ja sanoituksiin kuuluu eittämättä kokonaisuuden rauhallisin veto, southern rockin ja countryn koukuin varusteltu “When Walls Fail Their Meaning”, jonka kanjonin kai’ut tuovat rennolla otteellaan toisenlaista kulmaa albumin väripalettiin. Vaikka “In My Dreams” meinaakin jäädä perus eväidensä osalta hieman tavanomaiseksi läpihölkkäbluesiksi, pelastaa sen komeasti keskenään varioiva huuliharpun ja twang-kitarasooloilun vuoropuhelu sekä Daven toteavan jämäkkä tulkinta kappaleen reilusti voiton puolelle. Albumin päättävä revittely, “Run” onkin sitten yllättäen pienoinen kumarrus brittiläisen, klassisen pubirockin suuntaan a’la Dr. Feelgood ja The Pirates, mikä ei tässä kontekstissa ole ollenkaan hullumpi tyylivalinta.

“Well” jykevöityy ja jämäköityy materiaalinsa osalta kokonaisuutena loppuaan kohti. Pari heppoisempaa biisiä pois vaihtamalla tässä olisi ollut ainekset todella väkevään, nykyaikaiseen juurimusiikialbumiin.

3/5