Ani Harmi : Rakkaudesta ja kuolemasta – “Osaamista, röyhkeyttä ja rohkeutta”

Humu Records, 2025

Itseoppineen laulaja-lauluntekijän Anniina Ståhlbergin ja mm. Ismo Alangon, Cosmo Jones Beat Machinen ja Knucklebone Oscarin rumpalina aiemmin kunnostautuneen Niko Votkinin yhdessä muodostama duo, Ani Harmi on saanut pihalle viekkaasti koukuttavan debyyttialbuminsa, “Rakkaudesta ja kuolemasta”. Keskiössä on järisyttävän tunneladattua minimalismia sisältävä sävelkieli, joka on pohjimmiltaan häkellytävän vähillä aineksilla intensiivistä tunnelmaa luova ja suuria tunteita liikkeelle saava kokonaisuus.

Ståhlbergin viettelevän söpö ja myrkyllisen kaunis lauluääni taitavine kappaleineen ja melodiamaalailuineen sekoittuu notkeasti taustalla vaivihkaa Votkinin käsialaa oleviin, vangitseviin äänimaisemiin ja viehkeästi klenkkaaviin rytmikulkuihin. Yhdessä nämä elementit sulautuvat varsin helposti tanssittaviksi konebeatti-pohjaisiksi kappaleiksi. Votkinin sovitusten taustalta heijastuvat esiin erityisesti Alangon eri aikakausinaan hyödyntämät, kappaleita kokeellisen tehokkaasti lähestyvät slaavilaistyyppiset indie-pop -koukut. Kylmähkösti kaiutetut, tehokkaan eteerisesti groovaavat kappaleet soundimaisemineen vakuuttavat toisensa jälkeen.

Kebab-komppeineen ja länkkäri-soundtrack -tyyppisine, vahvasti nauhakaiutettuine twang-kitarointeineen preeriatuulia puhaltava “Uhraus huumalle” ja ainoastaan yhden, tehokkaan teeman varassa lonksuttava “On vain sinä” nojaavat paitsi lujaa koukuttaviin, slaavilaisiin sävelkulkuihin, myös perinteiseen jenkkiläisen pop-hitti-reseptiin. Depeche Moden “Playing The Angelin” materiaalin kaltaisesti pulputtava “Iltateetä” saa sopivasti uutta ilmettä Votkinin tuplatessa Ståhlbergin liidaamat kertosäelaulut. Utuisen alun jälkeen “Pelko soittaa” löytää puolestaan jalan alta post punkin ja shoegazen yhdistävän, kolkosti matelevan laukkakompin.

Edellä mainitut melankoliset pop-koukut voi täysin häpeilemättä nostaa mm. Zella Dayn ja Lana Del Reyn tehokkaasti omaksuttavien kappaleiden vetovoimaisuuden verrokeiksi. Esimerkiksi vaivihkaa takaraivoon tarttuvassa bangerissa, “Parantaja” ja B-puolen avaavassa, yhtäältä retrahtavassa ja toisaalta moderneja soundisävyjä yhtyeen palettiin tuovassa uuden aallon fiilistelyssä, “Syksyn seremonia” laatu, tulkinta ja suorittaminen on todella korkealla.

Jylhän pianoteeman varassa värisyttävä “Fetissi” hyödyntää loppuaan kohti uusromanttis-henkistä, riisutun maanista rytmiikkaa. Toisteiselle bassokuviolle perustuva “Kultani kellarissa” tuo taas häivähdyksittäin assosiaatioita “Siekkareiden” “Onnellinen päivä paratiisissa” -klassikosta. Jarkko Viinamäen tyylikkään minimalistisesti kitaroima
“Johan” äityy suorastaan piripäiseen ysärijunkkaan, joka olisi voinut yhtä hyvin olla viitteellinen osa Ismon “Jäätyneitä lauluja”. Komean albumin kruununa kuullaan Gotyen keveän komean indie-popin etäisesti mieleen tuova “Linnani on kotini”, jonka lomaan Anniinan hyräilemät säkeet vakuuttavat viimeistään duon artistisesta ja ilmiömäisestä näkemyksellisyydestä.

Ani Harmi on erittäin korkeatasoinen indie-pop -duo, jolle hattua täytyy nostaa osaamisesta, röyhkeydestä ja rohkeudesta luoda älykköpoppia omintakeisella otteellaan. Kyseessä on eräs vuoden onnistuneimpia kokonaisuuksia lajissaan. Kun vielä ottaa huomioon, että kyseessä on “vasta” debyyttialbumi, vain mielikuvitus on rajana.

5/5