Kotimaisen pop-jazzin tyylitajuisimpien ja karismaattisimpien artistien joukkoon vaivihkaa viimeisen vuosikymmenen aikana hivuttautunut Anna Inginmaa yhtyeineen hurmasi vähäeleisen intensiivisellä konsertilla Espoon Kannusaliin perjantaina 27.3. paikalle vaivautuneen väen. Siinä tämänkertainen Noisen keikkaraportin aihe.
Toisen kokopitkän sooloalbuminsa, “Yhdeksän elämää” helmikuussa julkaissut tanssija-laulajatar saapui Espooseen albuminsa promootiokiertueen kolmannella keikalla. Illan aikana säteilevän karismaattinen Inginmaa esitti kyseisen albumin kokonaisuudessaan, minkä lisäksi valittuja poimintoja vuoden 2024 loistokkaalta, Hypnomen-yhtyeen kanssa yhteistyönä tehdyltä albumilta, “Maailma katoaa”.
Yhtyeen asetuttua lavalle asemiin, kohtalokkaan tummiin pukeutunut laulajatar hiipi kuin kissan askelin lavan edustalle ja vakuutti heti kättelyssä vahvalla, lämpimällä kontaktin otolla yleisöön.
“Se ei oo se määrä vaan se on se laatu, eiks niin?” – Laulajatar huikkasi noin viisikymmenpäiselle, ikäjakaumansa puolesta keskimäärin hyvinkin senioripitoiselle yleisölle.
Setin alkajaisiksi kuullussa voodoo-schlagerissa, “Lemmenmalja” ja leikittelevämmässä americana fiftari-pop-vivahteisessa, “Älä soita” -kappaleessa illan vetonaulan laulu vielä haki notkeuttaan ja nuottiaan. Ja vaikka PA-miksauksessa yhtyeen nätin samettisesti kehrännyt yhteissoitto jäikin tarpeettomasti taka-alalle, yhtye onnistui pitämään homman kasassa keskittyen olennaiseen.
Kolmantena kuullussa, Annan intiimin vokaalitulkinnan myötä setin kurssia korjanneessa “Koti-ikävä” -kappaleessa kaikki tuntui jo osuvan kohdilleen. Tämän jälkeen esiintyjäkaarti alkoi lämmetä ja rentoutua päästen paremmin kiinni kappaleiden tulkinnan syrjään. Kitara-intronsa puolesta avistuksen Kirkan “Anna käsi” -kasarihitin säemelodiaa baittaava Hypnomen-sovitus, “Tahdon kaiken” toimi Annan viettelevän viekkaan teatraalisen lavapresenssin myötä oikein mallikkaasti.
Keveämpisoutuinen, lennokkaan kertosäkeen siivittämä “Milkywayn laidalla” ja Rosa Liksomin ‘Hytti nro 6’ menestysromaania- ja elokuvaa temaattisesti muistuttavan, junamatkaajan yksinäisiä ajatuksia kuvaavan runon ympärille sovitettu “Sulautuminen” toimivat livenä studioversioita voimallisemmin. Erityisesti basisti, Ilkka Tuovisen klompsahtelevasti pulppuava, pehmeä bassolinja toi myöhemmin mainittuun tarvittavaa alkuvoimaa.
Biisien väleissä Anna tuntui olevan aidosti iloinen verrattaen vähalukuisen mutta sitäkin keskittyneemmin performanssiin uppoutuneen yleisön läsnäolosta ja siitä, että edes jotkut espoolaiset valitsivat kyseisenä perjantaina Kannusaliin saapumisen kotisohvan ja Netflixin sijaan. Samalla hän kommunikoi luontevasti yleisön kanssa, kertoili yksityiskohtia kappaleiden luomisprosesseista ja avasi sanoittajien roolia niiden hahmottelemisessa.
Heti perään kuultiin Inginmaan tuoreen albumin parhaimmistoon kuuluva, niin ikään Liksomin kynäilemä, retrahtavan napakka, “Kuolleen naisen kengät”. Kappale soi Kannusalin illan live-olosuhteissa upeasti, Inginmaan kohtalokkaan viattoman tulkinnan kuulostaessa häkellyttävästi Ella Fitzgeraldin ja Laila Kinnusen yhteensulaumalta.
Juuri ennen väliaikaa kuultu, ainoastaan kitaristin, Otto Porkkalan pelkistetysti näppäillen säestämä rautalanka-balladi, “Aarre” oli eräs setin pysäyttävimpiä hetkiä ja kiistaton kohokohta, jossa Inginmaan intiimin tunneladattu tulkinta meni jokaisen paikalla olleen ihon alle. Kappale toimi riisuttuna versiona kiippareilla tarpeettomasti ylikuorrutettua studioversiota huomattavasti paremmin.
Väliajalla tuumailimme kanssani samasta pesäpallopitäjästä, Itä-Suomesta alunperin kotoisin olevan, paikalle osuneen kaverini kanssa, missä Espoon laatutietoinen, keskiluokkainen säveltataidetta kuluttava kulttuuriväki oli nyt, kun valtakunnan pop jazz -osaaminen tarjoili kaupungissa parastaan? Oliko Espoon keskuksen Kannusali liian syrjässä kultturellista ja maksukykyisestä Etelä-Espoosta? Eivätkö ruuhkavuosien keskellä oravanpyörässä toikkaroivat ihmiset enää jaksa käydä edes lähikeikoilla? Vai onko Inginmaan kaltainen populaarimusiikin eri aikakausien elegantit elementit yhteen sulauttava säveltaide liian vaikeasti lähestyttävää älykköpopia meidän ikäpolvemme muovisen rockin ja teknon turruttamalle tuulipukukansalle? Miestenhuoneen jonossa korviini kantautuneiden, muutaman myötämielisesti kirvoitetun kommentin perusteella kyseinen esiintyminen oli kuitenkin sen verran ainutkertaista niillä kulmilla, ettei tätä spektaakkelia kannattanut missään nimessä missata… Ja onneksi emme missanneetkaan.
Puoliajan jälkeen Inginmaa yhtyeineen palasi estradille Kauko Röyhkän ja Hypnomenin kymmenen vuoden takaiselta yhteislevyltä yli jääneen biisin myötä. Lopulta “Yhdeksän elämää” -albumille entistä kypsempänä sovituksena päätyneen länkkäri-henkisen, hirtehis-romanttisen “Aaverakastajan” tahdituksissa rumpali Ville Luukkasen kastanjettimaisina kalistuksina soittamat perkussiofillit täyttivät makeasti maltillisen vangitsevasti mataavaa äänimaisemaa. Setin vetävimpiin kuuluvan revolverilattarissa, “Hullu akka” Maritta Kuulan hulvattoman semi-kreisi teksti ja Inginmaan tunnelmaan eläytyvä, itseironinen ‘badass-bitch’ -leikittely kirvoittivat tunnelman kaktus-aavikolta äkkiarvaamatta ikäkriisin, mielialasinkoilun ja traumojensa vallassa rimpuilevan naisoletetun kaoottiseen ajatusmaailmaan.
Viimeistään Hypnomen-yhteistyön tuloksena syntyneen “Sukelluksen” aikana yhtyeen soitto pelasi viimeisen päälle vapautuneesti, mikä näkyi erityisesti taiteilijattaren vapautuneessa lavapresenssissä ja tanssimuuvien eksponentiaalisena lisääntymisenä verrattuna ensimmäisen puoliajan arempaan kehonkieleen. Pitkin settiä sounditkin olivat huomaamattani ruuvautuneet optimaalisen tasapainoisiksi. Myös solistin laulu alkoi kulkea annamaisella parhaudella, venytykset osuivat kauttaaltaan nuotilleen kohdilleen, ja herkkä, tunnistettava, korkean rekisterin vibratonsa soi pitkissä nuoteissa kuulaan upeasti. Tästä esimerkkinä mainittakoon valtavan hienosti esitetty Hypnomen-yhteistyön hedelmä, “Aamuyön valoon”.
Paluu voimallisen naisellisuuden ytimeen toteutui hyvisten gangsteri-saagan jatkumolla, “Salamurhaaja”, jonka keimaileva rytmiikka on heittämällä kuluvan vuoden koukuttavimpia iki-poppiksia. Yhtä upea, kosketinsoittaja Tyko Vaskivuoren tehokkaasti kuulijan takaraivoon kosketinosuudellaan morsettaman “Ring Ring” -kappaleen teemamelodia ja koko biisi itsessään olivat niin ikään setin kohokohtia.
Pekka Laineen kanssa tehdyn yhteistyön isoimpien helmien joukkoon kuuluva “Kuollut mies” todisti, että Anna on aikamme Carola ripauksella Billie Holidayta ja jopa Marilyn Monroeta samassa paketissa (ja paljon muutakin). Ennen kaikkea hän kuitenkin kuulostaa omalta aidolta itseltään. Tähän ei moni jazzpoppari kykene. Yhtyeen poistuttua lavalta, encore-taputukset olivat saman aikaisesti riemuisat mutta myös kiivaat ja vaativat. Manteliksi joulupuuroon keskellä orastavaa kevättä Anna spiikkasi sisään cover-kappaleena Nancy Sinatran katkeransuloisen, ikivihreän murha-balladin, “Bang Bang”, johon Laine oli rustannut oikein toimivan tekstin ensimmäisellä kotimaisella. Ja jestas, mikä henkeä salpaava veto se sitten olikaan kaikessa minimalistisessa, tunneladatussa herkkyydessään!!
Yleisön poistuessa salista levynmyyntikojun kautta Espoon iltaan, artisti itse kiirehti loppukumarrusten jälkeen tapaamaan paikalle tulkeita fanejaan ja kuulijoitaan. Lämminhenkinen kohtaaminen vahvisti illan miellyttävä tunnelmaa ja yhteenkuuluvuutta. Ennätin minäkin, kriitikonpahasen ominaisuudessani, saada jakaa pienen hetken hurmaavan taiteilijan seurassa. Ilmaisinkin hänelle, että mielestäni on todella poikkeuksellista, että kaltaisensa pop-jazz-viihde -sektorilla operoiva, esiintyvä, kaikilla ulkoisilla ja taiteellisilla mittareilla aivan ensiluokkainen, parhaassa iässä oleva laulajatar kulkee näin vahvasti omanlaistaan, varsin epäkaupallista tietä.
Raadolliset, eletyn elämän murjomista sieluista tai sopivasti vinksahtaneista persoonista kertovat tekstit veret seisauttavine, retrahtavan ajattomine sovitusratkaisuineen nostavat koko homman aivan omalle levelilleen, mikä on jo sinänsä itseisarvo ja harvinainen taito kevyen musiikin esittäjältä. Mutta jos Inginmaa yhtyeineen saisi esimerkiksi parikymmentä keikkaa kattavan, tiivistahtisen rundin taakseen kyseiselle turneelle, voisi esityksen lopputulema kuulostaa helpostikin vielä pykälää vakuuttavammalta ja varmaotteisemmalta.
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.