Lontoossa vuonna 2016 perustettu raskasta bluesia ja psykedeelisen osaston hard rockiin sekoittelevan The Lunar Effectin kolmas studiolevy, “Fortune’s Always Hiding” on tehty tanakalla tatsilla, tyylillä ja syvällä ymmärryksellä. Siitä välittyy brittiviisikon pyrkimys kehittyä riffipohjaisesta heavy-psykedeliasta astetta syvemmälle tunnepitoisempaan ja monisyisempään ilmaisuun.
Levyn avaava “Feed the Hand” soljuu eteenpäin tasapainoisesti. Välillä se groovaa grungahtavasti mutta myös vastapainoksi himmailee tummemmissa ja eteerisemmissä vesissä. Vokalisti Josh Neuwfordin kuulaana soljuva lauluääni on erittäin olennainen osa yhtyeen vaikuttavuutta Pentagramin ja Uriah Heepin makeasti matelevalta keitokselta kuulostava “Watchful Eye” toimii tästä vakuuttavana esimerkkinä, vaikka kertosäemelodia tunnelmineen liippaakin turhan läheltä Bruce Dickinsonin “Omegaa”. “Five And Two” -ränttätänttä shufflaa puolestaan voimalla ja perinnetiedolla uuden aallon brittiläisen heavy metallin elementtejä kiertelemättä.
Yhtyeen päävelhon ja kitaristi-kosketinsoittajan, Jon Jeffordin ja aisaparinsa – kakkoskitaristin, Mark Fullerin riffinteon ja biisinrakennuksen ymmärrys on selkeästi keskimääräisiä heviyrittäjää korkeammalla tasolla laadulla viimeisteltyä soittosuoritusta unohtamatta. Rytmiryhmä: basisti Brett Hasley ja rumpalin Jonin veljen, Don Jeffordin tehtäväksi jää se vaikein: pitää yksinkertaisen hienosti rakennetun kappaleen rytmiikka yhtäältä eläväisenä mutta toisaalta ymmärtää välttää ylisoittamista. Tehtävässään kaksikko onnistuu oikein hyvin. Yhtye yllättä lyömällä pöytään jo neljäntenä kappaleena britti-blues-tyylittelystä jykevään mutta hyvällä maulla valmisteltuun doom-pitoiseen raskastelun, “My Blue Veins”.
Vaikka The Lunar Effectin tyylilajin vahvasti ’70-luvun soinnilliseen kirjoon nojaavaan pirtaan kuuluukin olennaiselta osaltaan mahtailevan pianoballadin, olisi “Stay With Me” kaikessa haukotuttavassa keskinkertaisuudessaan voinut jättää kokonaisuudelta pois. Albumin loppupuoliskolla kuultava, snadisti ylipitkä The Beatles -mallinnos, “I Disappear” onnistuu kyseiseltä osastolta jo paremmin, vaikkakin Neuwfordin laulun epäpuhtaus ei edelleenkään palvelee teosta aivan optimaalisesti.
Toisena videosinglenä julkaistun “Settle Downin” myötä päästään sitten taas asiaan. Geezer Butlerin alataajuuksien jäljille kehitellyn bassointron jälkeen moukaririffin voimilla sisään iskevä biisi ammentaa painavarakenteisen bluesin lisäksi mukavasti amerikkalaisen ysärin vaihtoehtorockin reviiriltä a’la Life Of Agony.
Albumin lopulla aivan uuden vaihteen silmään iskee komeilla melodiarakenteilla ja osiensa välisillä jännitteillä siunattu ‘grower’, “New Moon Rises”, josta voi povata kaiken lennokkuutensa ansiosta yhtyeelle vakiobravuuria livesettiin pitkälle tulevaisuuteen. “Scotoma” tuo puolestaan esiin yhtyeen häpeilemättömän rohkeuden sisäistä vaikutteita Franz Ferdinandin ja Måneskinin kaltaisilta, vuosituhannen alkumetrien jättimenestyjiltä. Aavistuksen verran häivähdyksiä Bob Seger & His Silver Bullet Bandin “Turn The Pagesta” tuova voimaballaadi “Nailed to The Sky”, missä on oikeinkin hyviä aineksia, mutta mikä jää tasapaksuhkosta huolimatta lähtötelineisiin, eikä tälläkään kertaa vähiten Neuwfordin lauluosuuden keskinkertaisuuden takia.
The Lunar Effect on maanmainioita kappaleita taikova yhtye, joka voisi periaatteessa olla tälle vuosituhannelle päivitetty manttelinperijä vaikka mittavaa uraansa päättämäisillään olevalle Uriah Heepille. Ongelma tosiaan vain on, että yhtyeeltä puuttuu Bernie Shaw‘n tasoinen, maagisuutta äänellään tavoittava vokalisti – David Byron -vainaan tasoisesta puhumattakaan.
3/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.