Radiopuhelimet tuuttaa taas. Kuudennentoista, täällä kertaa epoyymin kokopitkän kohdalla yhtye soi monivivahteisemmin kuin parilla edeltävällä albumillaan. Oulun metakkafunkin senseiden tavaramerkit on edelleen helposti tunnistettavissa, vaikkakin ajan saatossa hurjin kiihko soitannosta onkin laantunut. Hienoilla puhallinsovituksilla varustettu soulahtava avausraita “Kylmää hikeä” palauttaa tunnelmat “Tänään!” Ja “Viisi tähteä” albumien täydellisyyteen. Vuoroin paikallaan kirskuva ja vuoroin rennosti rockaten irroitteleleva “Jumalan nimeen” puskee määrätietoisesti eteenpäin.
Mukana on myös blues-pohjaiselle klassiselle rockille tunnusomaisia sävyjä, joista Thin Lizzylle ja The Piratesille tuoksahtava jytäraita “Muserrus” käy malliesimerkistä. Erityisen kiitoksen biisin vetovoimasta ansaitsee Mällisen rustaamat, puhuttelevat sanoitukset. Maltillisesti nykivä ja hienosti groovaava “Maisema” ja voimallisesti keinahteleva “Aatteiden hautajaiset” palauttavat tunnelmat 1990-luvun lopun ja vuosituhannen taitteen, “Hiljaista!”- ja “Oulu on kaupungin nimi” -albumien seesteisemmin maalailevin äänimaisemiin. The Stoogesin malliin pulppuavaa “Syvä uni” on taas albumin suoraviivaisimpia raitoja.
Sielun Veljien sukuista psykoottista funkia muistuttava videosingle “Ikä on numero” on selkeäpiirteisyydestään huolimatta hankalasti avautuva biisi, ja jossakin määrin väkisin pakotettu biisi. Kaikki klassisen Radiopuhelimien tehofunkin ainekset sisältävä “Kirkonmäellä” hipoo biisinä täydellisyyttä, mutta vesittyy liian laiskan tempon takia. Livenä tämän saa varmasti ihan erilaiseen lentoon kun mukaan iskee enemmän höökiä. Yllättävästi ysärimallin skeittipunk räimeriffillä starttaava ja siihen päättyvä sekä siinä välissä tanakasti rullaavaan svengiin taittuva “Kirjeitä keskiluokasta” edustaa rakenteellisessa kaksijakoisuudessaan ja kulmikkuudessaan albumin keskitasoa.
Vuoden 2005 Tommi-näytelmän parhaimmistostäma poimittu akustisten kitaroiden, rytmikapuloiden ja viulun voimalla etenevä tango “Mielenilmaus aamuyöllä” on aivan erinomainen valinta albumille. Mäen muuta verbaalista meuhkaamista rauhallisempi tulkintatyyli piristää ja avartaa musiikillisesti kokonaisuutta olennaisesti juuri oikeasta kohtaa. Raatikaisen tanakalla junakompilla starttaava hieman Jello Biafra And the Quantanamo Medicine Schoolin ja Dead Moonin mieleen tuova, pianolla ryyditetty, sinällään hyvin rullaava roketti “Omistettu” toimisi hieman lyhyempänä ja ytimekkäämpänä paremmin.
Lievästä epätasaisuudesta ja onnahduksista huolimatta “Radiopuhelimet” on biisiensä puolesta monipuolisempi ja mukaansatempaavampi, jossakin määrin myös laadukkaampi kuin yhtyeen pari viimeisintä kiekkoa. Radiopuhelimista puhuttaessa rima on jo lähtökohtaisesti sen verran korkealla, että sen kohdalla kolmen ja puolen pinnan levy olisi jonkin toisen bändin kohdalla huippusuoritus. Yhtä kaikki. Kun Radiopuhelimet pysyy järkähtämättömästi tunnistettavassa lestissään ja tekee vielä 37 vuotta perustamisensa jälkeen räjähdysherkän relevanttia musiikkia, on kyseessä enemmän kuin onnistuminen.
4/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.