Sunniva : Hypostasis – “Armottoman inhorealistista hidastelua”

Post-, sludge- ja doom metalia yhdistelevä, vuonna 2016 alkunsa saanut Sunniva on kypsytellyt käärmekeitostaan vajaan vuosikymmenen ajan. Parin omakustanteen jälkeen se on viimein julkaissut debyyttipitkäsoittonsa, “Hypostasis” Svart Recordsin kautta.

Turkulaisnelikko kuulostaa jo debyyttialbumillaan kypsältä ja varsin kunnianhimoiselta. Yhtyeen lähestymistavassa yhdistellään sludgea, death- ja doom -elementtejä, indie- sekä post-metallin maisemia. Yhtyeen soundi sykkii julmaa, raskaasti latautunutta tunnelmaa. Albumi ei liikoja kiirehdi, eikä sillä kevennyksillä juhlita. Kuuden biisin kokonaisuus rakentuu hitaasti ja vaatii useampia kuuntelukertoja. Koko homman juju piilee tummien, raskaiden sävyjen minimalistisessa varioinnissa ja tylyn taiteellisessa äänimaalailusta. Kokonaisuus on kallellaan enemmän meditatiiviseen toimitukseen kuin hartiavoimin taottuun riffimoukarointiin. Temaattisesti kuljetaan nyky-yhteiskunnan kehityssuunnan vieraannuttamisen teemoista unimaailmojen kautta eksistentialistisiin kysymyksiin.

Yksinkertaisen voimallisia melodiakulkuja luovat jousisoittimet yhdistettynä Triptykon-tyyppisesti painostavaan soitinvalliin toimivat erityisen mallikkaasti ultra-raskaassa avausbiisissä, “Mercurial Bloodstreams”.

Albumi onnistuu hyvin luomaan kontrasteja murskaavan, ahdistavan ja keventävien ilmavien kohtien välillä. Varsinkin vahvoja Oranssi Pazuzu -viboja aiheuttava, myrskyn pyörteissä aaltoileva ” Peine Forte Et Dure”. “Valovaltimo” puolestaan luo kokonaisuuden melodiamaisemaan vivahteikkuutta Lotta Greenin (Svarta Havet) vierailun kautta, mikä jo elementtinä rikastaa kokonaisuutta.

“Opening the Key” -kappaleen Deftones-tyyppiset eteeriset kuorolaulu ja naislaulu tuovat ideatasolla mukavasti uutta kulmaa Sunnivan musiikki, vaikka biisin toteutus on laulusuoritusten osalta hieman hapuileva. Post-rockimpi päätösbiisi “Hung From The Sky” kannattelee kokonaisuuden kunnialla maaliin saakka tuoden sopivasti mukaan ilmavia indie-pop-henkisiä nyansseja.

Albumi äänimaisema on optimaalisen voimakas ja rosoinen. Kitaroissa on mukavasti kirskuvaa särmää samalla, kun basso ja rummut kantavat karua massiivisuutta luonnollisen pehmeästi.

“Hypostasian” kehitysosa-alueena on aavistuksen liialliseen toisteisuuteen ja osien sävellykselliseen geneerisyyteen taipuvainen riffimaisema laulaja-kitaristi, Oliver Webbin aavistuksen yksipuolisine ärinävokalisointisuorituksineen. Genretyypillisesti kyseessä saattaa olla oikeaoppisia ja tietoisiakin valintoja, mutta biisien taka-alalla väijyy tämän kaiken myötä kokonaisuuden edetessä yhä suurempi massaan hukkumisen uhka.

Kehitysosa-alueistaan huolimatta kyseessä on erittäin laadukas ja sivuilleen kumartelematon debyytti eräältä tämän hetken vaikuttavimmista, tummasyisen, kotimaisen hidastelun kyvyistä.

3½/5