San Miguel Primavera Sound 2012, osa 2

Barcelonassa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestetty San Miguel Primavera Sound keräsi jälleen paikalle kymmeniätuhansia musanörttejä, alan ihmisiä ja musiikin ystäviä Espanjaakin pidemmältä, kun ehkä koko maailman lupaavimmat yhtyeet sekä mahtavimmat kulttibändit tiivistettiin yhteen viikonloppuun ja yhdelle rantakaistaleelle.

PERJANTAI

Jos torstaina Refused vei mahtavuudellaan maun kaikilta sen jälkeen esiintyneiltä yhtyeiltä, perjantaina päivän paras soitti jo ensimmäisten tuntumassa. Harmillisen tyhjälle aukiolle esiintynyt Other Lives varasti ennakko-odotusten mukaisesti yleisön sydämet thenationalmaisella ilmaisullaan, kirjavalla soitinvalikoimallaan ja suurella sielullaan. Suosionosoitukset olivat syystäkin valtavat ja euforia osoittautui molemminpuoleiseksi, kun bändi lopulta poistui lavalta vuolaiden kiittelyiden siivittämänä. Edes seuraavana samalla lavalla esiintynyt Rufus Wainwright yhtyeineen ei kyennyt samanlaiseen herkkyyteen.

Perjantain toiset voittajat esiintyivät jättiläisen kanssa samaan aikaan. Katsoin The Curea arviolta kuusi kappaletta, jonka jälkeen poistuin tsekkaamaan muita yhtyeitä. Sain moitintaa valinnastani, mutta Wavvesin aloittaessa settinsä King of the Beachin, Idiotin ja I Wanna Meet Dave Grohlin yhdistelmällä, tiesin tehneeni oikean päätöksen. Wavves toimi livenä paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan, mutta slotti oli väärä. Surf-rockia ja noise-poppia soittava yhtye olisi sopinut paremmin pienemmälle lavalle ja valoisille tunneille, vaikka In the Sand sai keskiyölläkin ison yleisön laulamaan mukana. Kun punkpophittien joukkoon heitettiin vielä cover Sonic Youthin 100%:sta, ei harmittanut tippaakaan, että olin missaamassa megakeikkaa.

Wavvesin lopetettua en suinkaan vaeltanut takaisin päälavalle, vaikka Robert Smith kumppaneineen vielä jaksoikin villitä jättiyleisöään. Seuraavana ohjelmassa oli kalifornialaista hardcore punkia Trash Talkin tapaan. Mm. Odd Future -kollektiiviin, Steve Albiniin ja Keith Morrisiin kytköksissä olevalla jyrällä riitti lavaenergiaa vaikka muille jakaa. Lavan edessä mylläsikin laaja ja väljä pitti, mutta muutoin tunnelma yleisössä oli laimeampaa kuin olisi suonut. Ehkä aika ja paikka ei suosinut tätäkään yhtyettä. Keikan päätteeksi jatkoin takaisin The Curen keikalle ja ehdin nähdä vielä useita kappaleita, mukaan lukien yhden live-ensiesityksen. The Curen Primaveran kolmen tunnin ja 36 kappaleen keikka koostuikin lopulta varsinaisen setin lisäksi kolmesta encoresta, lukuisista hiteistä, useammasta live-harvinaisuudesta ja monista muista spektaakkelin palasista. The Curen voi nähdä Pohjoismaissa alkavalla viikolla Hultsfredissä Ruotsissa tai seuraavassa kuunvaihteessa Roskilde Festivalilla.

Loppuillan ohjelma oli tanssipainotteinen. Loistava SBTRKT soitti jälleen niin väärässä slotissa, koska keskittymiskyky kaiken ryöpytyksen jälkeen ei pystynyt vaipumaan iisiin jorailuun. Ainoa vaihtoehto oli vaihtaa biletyyliä, ja käydä tanssahtelemassa The Rapturen tahtiin, mikä ei suinkaan ollut huono päätös. Pieces of the People We Love, Get Myself Into It ja Whoo! Alright – Yeah…Uh Huh. viskoivat tanssijalkaa uhmakkaammin kuin indiediskoissa koskaan. The Rapturen livekunto vuonna 2012 oli uskomaton, ja yhtyeen istuvuus festivaalilavalle napakymppi. Useammat kappaleet taipuivat livenä jopa paremmaksi kuin levyllä, mikä on harvinaista etenkin Primaverassa. Välittömästi perään katsottu AraabMUZIK sen sijaan oli yksi suurimmista pettymyksistä. Electronic Dream –levyn mukava tanssitranssi oli vaihdettu tasapaksuun intrumentaalihiphoppiin. Vaikka meininki piristyikin loppua kohden, ei se riittänyt pelastamaan floppia. Läheisellä lavalla Benga otti tuttuun tapaan suuret massat haltuun, mutta perään soittaneen Aeroplanen esitys jäi vaisuksi, ja illan päätösbileiden mestaruuden nappasivat Matias Aguayo ja Rebolledo Pitchfork-lavalla auringon noustessa.

LAUANTAI & SUNNUNTAI

Varsinaisen festivaalin päätöspäivää kiusasi väsymys rankoista edellisistä päivistä, ja se oli aistittavissa yleisöstä lähes kaikilla keikoilla. Päälavalla auringonlaskun aikaan soittanut Kings of Convenience keinutti hiljalleen yleisöä lämmitellen tätä iltaa varten. Vaikka kaksikolla karismaa riittääkin, ihanat Me In You, 24-25 ja I Don’t Know What I Can Save You From karkasivat merituulten mukaan ilman suurempia reaktioita. Intiimeissä tiloissa loistavan norjalaisduon lisäksi lavalle tarvittiin taustabändi vahvistamaan meininkiä, ja kun sellainen saatiin soittamaan Boat Behindia ja muita loppukeikan hittejä, liikehdinnän lisääntymisen yleisössä saattoi huomata. Haikea hymy, onnellisuus elämästä ja varovaiset tanssiaskeleet johdattelivat vielä yhteen pimenevään iltaan Fórumin betonipuistossa.

The Olivia Tremor Controlin ja Real Estaten päällekkäisyys ei jäänytkään harmilliseksi, sillä lavat olivat alle minuutin kävelymatkan päässä toisistaan. Käytännössä molempia keikkoja olisi voinut katsella samaan aikaan, mutta tahaton live-mashup ei luultavasti olisi ollut eduksi kummallekaan. Näistä kahdesta voittajaksi selviytyi Real Estate, joka oli livenä vähemmän pop kuin olin odottanut. Kitaravalleja puski lavalta kaljatiskin tuntumaan, kun jonotin San Migueliani It’s Realin soidessa taustalla. Edelleen harmittaa baarihenkilökunnan hidas palvelu tällä keikalla, mutta se on onneksi pientä viime vuoden anniskelusekoiluun verrattuna. Siinä mielessä järjestelyt rullasivat tänä vuonna ihan mallikelpoisesti.

Tämän vuoden Primavera Soundissa juhlivat aitoutta uhkuneet punk-bändit. Lauantaisesta annoksesta vastasi OFF!, jonka juuret voi jäljittää mm. Circle Jerksiin ja Black Flagiin. VICE-lavalla kohtuullisen pieni yleisö pääsi todistamaan rehellistä riehumista ilman sen kummempia kikkailuja. Adrealiinilatauksen jälkeen Chromatics kuulosti ihanalta mutta tuntui etäiseltä, joten kiitos taas Flow Festivalin suuntaan, että pääsen antamaan uuden mahdollisuuden yhtyeelle elokuussa. Seuraavana vuorossa ollut Yo La Tengokin tarvitsisi uuden yrityksen. Yhtye aloitti kankeasti, ja kuuden ensimmäisen kappaleen joukkoon mahtui peräti kaksi lainakappaletta, mikä tuntui ajan haaskaukselta etenkin lyhyellä festarikeikalla, ja etenkin siksi, että katalogia riittäisi itselläkin. Jälkikäteen settilistaa tarkastellessa kuitenkin vähän harmittaa, etten jäänyt pidemmäksi aikaa keikalle, vaikka sen estivät jo aikataulutkin, sillä Justice oli jorattava mahdollisimman edessä.

Ranskalaiskaksikon aloittaessa olinkin edessä ja keskellä. Kun Genesiksen uhmaavat alkunostatukset vyöryivät yli tanssimaan valmiina olleen ihmismassan, kohosivat nyrkit ilmaan ikään kuin lavalle olisi astellut jokin metallisuuruus. Hetken riehumisen jälkeen kuitenkin oli pakko siirtyä jokunen metri sivuun, sillä elektropitti oli jopa liian uhkaava. Justicen festarikeikka mallia 2012 paljastui karsituksi versioksi areenakiertueen setistä. Uusi show on kuitenkin niin tarkkaan hiottu, ettei haittaa vaikka sen näkisi neljästi vuoden sisään. Xavier de Rosnay ja Gaspard Augé vieläkin viihtyvät valtavan Marshall-seinän takana suurimman osan keikasta, mutta show huomattavasti visuaalisempi ja kiusoittelevampi verrattuna neljän vuoden takaiseen. Bändi upottelee kappaleita toisiinsa ja palaa edelliseen juuri, kun luulee pääsevänsä tanssimaan jotain suurta hittiä. Vaikka olisi sitä mieltä, että Justicen toinen albumi jäi vaisuksi, ei voi olla allekirjoittamatta väitettä, että live-Justice on suorastaan parantunut entisestä, vaikka sen ei luullut olevan mahdollista. Menkää itse tsekkaamaan ensi viikonloppuna Provinssirockiin, ellette usko!

Ennen Fórumin hyvästelemistä oli tsekattava vielä Neon Indian, joka valtasi suuren Ray-Ban-lavan aivan kuin se olisi soittanut aina ainoastaan areenoilla. Valtavasta yleisömerestä huolimatta keikka oli yhtä intensiivinen kuin Suomessa nähdyt keikat edesmenneillä Redrum- ja Club YK-klubeilla.

Vaikka festivaalin varsinainen osuus loppuikin lauantaihin, oli suunnuntaille järjestetty samanlainen ilmaiskonsertti kuin keskiviikkona. Arc de Triomfilla oli kuitenkin aloituspäivään verrattuna, ei vain festivaalin lopun, vaan maailmanlopun tunnelma, kun tummat pilvet vuosivat taivaalle punaisia salamoita Yann Tiersenin fiilistellessä lavalla elokuvallista musiikkiaan. Ilta kärsi kovista sadekuuroista, jolloin yleisö juoksenteli sateelta turvaan pitkin kaupungin pikkukatuja, mutta Richard Hawleyn noustessa lavalle, myrsky oli jo ohi. Esimerkiksi Longpigsissä ja Pulpissa vaikuttaneen laulaja-kitaristin materiaali oli minulle täysin vierasta, mutta se soi täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan jättäen jälkeensä haikean ja onnellisen “hyvästi Barcelona, nähdään taas ensi keväänä” -muistijäljen.

Vaikka hektinen ja välimerellinen Barcelonan ympäristö tarjoili jälleen monipuolisen kattauksen erinomaista live-musiikkia, en kuitenkaan usko, että ensi vuonna jaksan enää Primaveraan lähteä. Jumalaton määrä bändejä ja ihmisiä ovat festivaalin suurin vahvuus ja heikkous. Jos lähtee sokkona seikkailemaan lavalta toiselle, eksyy taatusti kiinnostaville keikoille, mutta aikataulua tuijottaessa tulee loistavankin keikan aikana ahdistus siitä, että jotain yhtä hienoa jää näkemättä. Ellei juokse heti lavalta toiselle. Festivaali tekee vierailijastaan niin levottoman että kolme tuntia The Curea on liikaa ihan kenelle tahansa. Paitsi tietysti niille, jotka saapuivat paikalle juuri sen vuoksi.