Pekko Käppi & K:H:H:L : Oli kerran ryytimaassa… : “Maailmanmusiikin larppauksen monimuotoisuus”

Suomalaisen folk-rockin kiinnostavimpia nimiin kuuluvan, tamperelaisen muusikon, Pekko Käpin ja yhtyeensä K:H:H:L:n kuudes pitkäsoitto, “Oli kerran ryytimaassa…” yhdistää usean maailmankolkan perinnemusiikin raikkaasti kotimaiseen tauhoamiseen. Useimmat aiemmista albumeista ovat leikanneet samankaltaisista elementeistä: luonnon, kotiseudun, menneiden aikojen ja mystiikan elementit näkyvät ja kuuluvat musiikista vahvasti. Siksi uuden levyn odotusarvo on korkea: miten yhtye pystyy rikastamaan omaa sanomaansa, kun jo parilla aiemmalla teoksellaan se on onnistunut nostaa riman jo likipitäen ennätyskorkeuksiin?

Ensikuukemalta, osaltaan kokonaisuus jää liiaksi kiinni tuttuihin elementteihin; jouhikkovetoiseen, folktradition toisintamiseen ja palapelimaisuudessaan aavistuksen päälleliimatun oloiseen etnahtavuuden tavoitteluun. Runon punonpunonnan vahvaa voimaa ilmentävä “Musta ruuna” ja hyytävän komea “Kaksi kynttilää” osoittavat ennakkoluulon kuitenkin turhaksi. K:H:H:L:n ehdottomia vahvuuksia on usean eri maailmankolkan kansanmusiikin tyylilajin elementtien hallinta ja laadulla muotoiltujen, slaavilaisten sävelkuvien sisällyttämisen taito niihin.

Mauritiuslähtöisen musiikin moniosaajan, perkussionisti-laulaja Gilbert Kuppusamin panos albumille on merkittävä, vaikka kreoliksi “Touni Minou” lässähtää kappaleena tympäännyttävän hajuttomaksi ja mauttomaksi afro-AOR:ksi. Vaikka perus puitteiltaan kokonaisuus ei tunnu itsensä toistolta, ovat kappaleet jollakin meta-tasolla varsin ennalta-arvattavia. Kuin Ismo Alangon ja Värttinän laulukirjasta lohkaistu single “Oi dai, dai!” käy tästä malliesimerkkinä. “Henki puhuu” liippaa hyvin läheltä Faarao Pirttikankaan / Cosmo Jones Beat Machinen hengentuotteita.

Afro-amerikkalaisen perinnemusiikin, suisto-bluesin ja bluegrassin yhdistäminen “Ole huoleti” ja “Luusuu” ovat Käpin klaanin osalta tuttuakin turvallisempaa materiaalia, ja vaikka mitenkään huonoja kappaleita nämä eivät olekaan, jotain olennaisen kouriintuntuvaa niistä jää uupumaan saavuttaakseen täyden potentiaalinsa. Albumin paremmalle puolelle pelastavat pari rouhean raskasta, Black Sabbathista ja Jethro Tullista karskisti muistuttavaa biisiä, “Aamen” ja blues-pohjaisesti rokkaavampi, “Annetaan vettä”. Kokonaisuuden päättää puuvillapeltojen pehmeää bluegrass-kehfäystä sisältävä “Kaunis ajatus”, jonka piikikkään tekstin voi ymmärtää esimerkiksi yhdysvaltalaisen maailmanvaltijuuden kärkevänä kritiikkinä.

Kokonaisuutena “Oli kerran ryytimaassa…” on hyvä, vaikka sen olisikin ollut tarve olla myös tyylillisesti hieman jäsennellympi ja suurimmista tyylillisistä rönsyistä karsittu. Yksittäisten osumien ja onnistumisten myötä albumilla on kuitenkin omat, hienot hetkensä.

3/5