Minttu Hellstén : Hiipivä, pimeä hiljaisuus – “Tyylikästä pohjoisen fadoa hulluuden partaalta”

Aiemmin Samuli Putron taustayhtyeessä ja mm. Aoidessa vaikuttanut monilahjakas muusikko, laulaja lauluntekijä Minttu Hellstén on julkaissut tummanpuhuvan debyyttisooloalbuminsa “Hiipivä, pimeä hiljaisuus”. Allekirjoittanut sai ensikosketuksen Mintun soolouran musiikkiin vajaa kaksi vuotta sitten eräässä helsinkiläisessä ravintolassa, jolloin puolittain vahingossa päädyin huikaisevan vangitsevaksi osoittautuneelle iltapäivämatineakeikalleen. Hataran muistikuvani mukaan useampi kyseisellä keikalla esittämistään biiseistä päätyi studioversioina juurikin kyseiselle albumille.

“Hiipivä, pimeä hiljaisuus” edustaa nykyaikaista nordic noir-tunnarimaista, hyisen äänimaiseman maalailuun perustuvaa, riisutun voimakas-impulssista taide-popia tekovälineinään laulu, kiipparit ja syntikat. Eräässä keskustelussa toisaalla päädyimme käyttämään kyseisen surumielisen raskassoutuisesta indie-popin tyylilajista leikkisästi termiä “Nordic fado”, mikä onkin aika osuva kuvaus.

Villa Nah -elektro-duosta tutun muusikko-tuottajan Tomi Hyypän luomien syntetisaattoritaustojen laatu ja jännite ovat kauttaaltaan korkeita. Yhdessä Hellsténin suoraviivaisen melodramaattisten ja liioista krumeluureista riisuttujen kappaleiden kanssa kombinaatio toimii albumillakin hyvin. Nykyaikaisinta musiikiteknologiaa hyödyntävällä, äänisuunnitteluteoksia muistuttavalla sovitustyöllä toteutettu äänimattomainen sävellystyö on tyylikästä, kevyillä sävyillä ja vahvoilla ärsykkeillä ladattua, tiukasti otteessaan pitävää sävellystyötä. Sen lopullisessa toimivuudessa Hellsténin vahvaksi kouliintuneella laulusoundilla ja taidokkaalla äänenkäytöllä ja tunteikkaalla tulkinnalla on luonnollisesti erittäin merkityksellinen rooli. “Auta minua” ja “Kuumailmapallo” toimivat edellämainitusta erinomaisina esimerkkeinä.

Sulkeutuneisuuden, muusta maailmasta eristäytyneisyyden, kivun, yksinäisyyden, masennuksen, mielenterveysongelmien ja silkan hulluuden rajapintoja kokeilevat laulujen tekstit ovat aihepiireinä yhtäältä pysäyttäviä, kunnianhimoisia mutta toisaalta tekijälle itselleen erittäin haastavia. Ainoa selkeämpi kehitysalue Hellsténin kohdalla onkin synkempien kappaleiden lyyrinen puoli, jossa sinällään dramaattisten ja traagisten aiheiden käsittelyssä sorrutaan vähän turhan usein joko helppoihin ilmaisuihin tai korniuden rajamailla keikkuviin kuvauksiin. Esimerkkeinä näistä mainittakoon albumin nimikkokappaleen masentuneisuuden turhankin yksityiskohtsinen kuvaus, kryptisyyden ja arkipäiväisyyden välillä palloileva “Kaadun” ja spoken word-osuuden myötä sekavasti tukkoon tulkittu “Häpeä”.

Parhaimmillaan Hellstén onnistuu sanoittajana kuitenkin paremmin kuin hienosti. Näistä esimerkkinä albumin päättävä, raastavan inhorealistinen singlebiisi “Kaakelit” sekä koko synkeän asetelman ylösalaisin kääntävässä, rakkautta, myötätuntoa ja läheisyyttä henkivässä, kaikin puolin duurivoittoisemmin henkäilevässä ja valovoimaisessa kappaleessa “Kuu nousee”.

Ehkä itse latasin liikaakin odotuksia Hellsténin debyyttialbumille taannoisen, muutaman kappaleen mittaisen keikkakokemukseni perusteella. Haluaisin pitää kokonaisuudesta enemmän kuin mitä se lopulta antaa edellytyksiä. Selvää on kuitenkin, että tämän tasoisen uuden ajan säveltaiteen ja Hellsténin kaltaisten, rajoja rohkeasti rikkovien taiteilijoiden on perusteltua päästä esiintymästä Kallion kuppiloiden nurkista maamme merkittäville musiikkiklubeille näyttämään voimallisuutensa.

Uskon myös vakaasti, että Minttu Hellsténiltä tullaan kuulemaan tulevaisuudessa vielä debyyttialbumiaan selkeästi eheämpiä ja säväyyttävämpiä kokonaisuuksia. Tällä jutulla on tulevaisuutta.

3½ / 5

Minttu Hellstenin “Hiipivä, pimeä hiljaisuus” -albumin julkaisukeikka keskiviikkona 17.4. Klo 19 alkaen Kuudennella Linjalla, Helsingissä. Mukana myös Heli Hartikainen.