Mara Balls : Virtaa – “Levottoman leppoisaa rehellisyyttä”

Vuonna 2015 Tampereella alkunsa saanut trio-yhtye Mara Balls on päässyt neljänteen pitkäsoittoonsa. “Virtaa” -albumin yleissävy on aiempaa hillitymmällä kaasupedalin polkemisella sävytetty teos, jossa laulaja-kitaristi Maria Mattilan a’ka Mara Ballsin, basisti Aapo Palosen ja rumpali Antti-Pekka Palmun polveilevan taidokas, musiikillinen kommunikointi palaa sähäkämmän toimintarockin rajoilta lähemmäs juurevaa 1970-luvun psykedeelisen, popahtavan rockin leppoisaa soundia. Se, että musiikki itsessään saa keveämpiä ja rauhallisempia sävyjä, ei ole kuitenkaan synonyymi sille, että musiikin tekstien ja sävellystyön purevuus olisivat kokeneet inflaation.

Uutukaisellaan Mara Balls soi kypsempänä yksikkönä kuin koskaan ennen. Yhtäältä biisejä vaivaa kuitenkin pienoinen hiilipaperikopiomainen läpikuultavuus. Usean biisin luonteesta hohtaa liikaakin Dave Lindholmin ja Heikki Silvennoisen perinnetietoisen kitaroinnin ja artikuloinnin perimä. Toisaalta Mattilan johtaman kolmikon tulkinta yhdistää elementtejä aina Lemonheadsin grungahtavuudesta (“Pieniä tätejä”) aina Maarit ja Sami Hurmerinnan easy listening -osastoon (“Kuolema”) saakka. Mara Ballsista läpi kuuluvan vaikutekirjon paletti on laaja, mikä on tässä tapauksessa pelkästään kokonaisuutta rikastava piirre.

Voisipa myös tulkita, että raatorehellisimmillään kolmesta sivupersoonasta, kuolleen isoäidin kolttuun sonnustautumisesta ja psyykeensä fragiiliuden paljastamisesta laulava Mattila on sitä vahvempi tulkitsija, mitä henkilökohtaisemmiksi kappaleiden aihepiirit käyvät. Näistä malliesimerkkeinä toimivat tyylillisesti Dave Lindholmin varjon alla häilyvä “Hokkus Pokkus”, albumin viehkeimmät laulumelodiat sisältävä “Toppahaalari” ja kuin Love Recordsin katalogista poimittu albumin psyke-proge-päätös, “Onnen hetki”. Välillä yhtye käy myös mutkan Jytämimmi-osastolla, jolta nerokkaan kekseliäällä sanaleikillä varustetulla tekstillä siunattu “Sirpa-Leena” toimii kuin rasvattu, 30-heppainen Evinrude kesäisen järven selällä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Juho Kanervon tuhdeilla sellosävelillä kuorrutettu, akustinen mestariteos “Anna mun olla” on ehkä Mara Ballsin paras biisi ikinä, joka myös kuvastaa Mattilan biisintekotaitoa omaleimaisimmillaan. Kyseisessä biisissä kiteytyy osoitus Mattilan kyvykkyydestä ensiluokkaisena biisintekijänä ja veret seisauttavana tulkitsijana.

Summa summarum: Ensi kerralla vähemmän menneiden peesailuja ja kohti edellä mainittua linjaa, niin jopa priimaa pukkaa.

3½/5