Huomenta/Päivää/Iltaa, Noisen lukijat.
Olemme huomanneet lunten sulaessa kuinka hankalaa on aloittaa antaumuksella tuoreen vuoden materiaalin käsittely kun juuri loppunut laadukas ajanjakso on kunnolla käsittelemättä. Päätimme siis rysäyttää kokoon vuoden 2016 oman tyylilajinsa (tai sinnepäin) kovimmat edustajat yhdellä päivityksellä ja liittää oheen juomasuosituksia enemmän ja vähemmän virallisesti. Ei kovin selkeästi organisoitua, mutta tarpeellista järjestelmällisen jatkomme kannalta.
Tähänastiset arviomme ovat saattaneet antaa kuvan, että Brewokratiassa eletään ohraisten ohella pelkällä heavy metallilla. Humpuukia. Liioiteltua huhupuhetta. Hölynpölyä. Panettelua. Propagandaa. Siksi omistetaan alla oleva viiden kärki muulle kuin hevirytistelylle.
VUODEN PARAS POP-LEVY: Regina Spektor – Remember Us to Life
Omalaatuisesti pop-verkkojaan kutova Spektor on mitä ilmeisimmin ollut tietyn kookkaan marginaalinsa supersuosiossa jo hyvän aikaa. Me myöhäiset bändivaunuun loikkanneet brewokraatit havaduimme hänen tuotantoonsa vuoden 2012 What We Saw from the Cheap Seats-levyllä. Erittäin taidokasta pianon käsittelyä sekä sovittamistyötä, usein velmua ja ajoittain outojakin laulumelodioiden väännöksiä, useamman kielen sekoittelua yhdellä levyllä, persoonalliset ja törkyisimpiä kliseitä välttelevät runoilut = myyty! Vanhemman tuotannon pariin sukeltaminen on sittemmin vakuuttanut meidät siitä, että auttamattomasti myöhässäkin kannattaa joskus hypätä vaunuun.
Remember Us to Life tuo pianovetoiseen laulaja-lauluntekijämenoon huomattavia määriä jousimattoja ja muutenkin kamarimusikanttisia soundeja. Erikoisemmilta kuulostavat osaset tavallaan suoraviivaistavat Spektorin soundia, uskallammeko sanoa, kuulijaystävällisemmäksi. Perus-poppailuksi ei toki olla menty. Esimerkiksi videopuolella ilmeisesti levyn “hitin” virkaa toimittanut Small Bill$ ei tule soimaan Radio Novalla tai NRJ:llä lähipäivinä jos -vuosisatoinakaan. Itsekkäästi sanottuna hyvä niin. Itämaiset melodiat istuvat sarkastiseen kujerteluun mainiosti ja jollain ilveellä yleensä tasaisen varmasti ärsyttävät “lalalaa lalaa”-laulumelodiatkin saadaan muokattua sellaisiksi koukuiksi tärykalvolle, ettei paremmasta väliä. Eikä tällä kertaa korvamadosta haluakaan päästä eroon.
Sen mainitun runoilun puolelta allekirjottaneisiin uppoaa parhaiten helvetin asukkien harvemmin mainostetuista tavoista kertova, ihastuttavan nyrjähtänyt Grand Hotel sekä The Trapper and the Furrierin yhteiskuntakritiikki, joka saattaa tippua kyynisemmille naiivin puolelle. Me kuitenkin nyökyttelemme kehojamme ääniaaltojen mukana.
Mielessämme hienostuneen albumikokonaisuuden kanssa on ollut parasta nauttia jotain fiinimmän oloista, mutta kuitenkin jykevää ja persoonallisesti nöyristelemätöntä olutta. Japanilainen kritiikinvaihtajamme Brewin’ Bomber Lyger kertoo teille seuraavaksi juuri sellaisesta bukeesta:
VUODEN PARAS GROOVE-LEVY: The Motet – Totem
Kun 2016 aikana funkin ja jazzin välimaastosta löytyy tuoreita julkaisuja mm. Dr. Lonnie Smithin kaltaiselta kenttäkenraalilta ja Snarky Puppyn sekä Lettucen tasoisilta jamivirtuooseilta, niin ei uskoisi kovin äkkiä, että gruppo valkonaamoja Coloradosta on pukannut ilmoille vuoden sulavimmat funk-hikoilut. Mutta kun kuuntelee läpi Totem-levyn lantiot sieppaavaa yhteispeliä torvisektion, komppaajien ja kosketinsäksätyksen välillä, niin on pakko uskoa. Laulu-osastoltakin löytyy sopivassa suhteessa hunajaa sekä kurkkukaipuuta. Ehkä nämä jätkät eivät kliseen mukaisesti osaa donkata, mutta funkin vääntö onnistuu todella nohevasti. Sanovat kai itsekin sen olevan totuus:
Juomaksi tämän jyystön kanssa pitäisi ehdottomasti nauttia jotain raikasta ja hedelmäisyyteenkin päin kurottelevaa pitämään energiatason kiihkeänä. Tuusulalaisen Cool Head Brewn IPAnema tulee ensimmäisenä mieleen mainiona vaihtoehtona.
VUODEN PARAS RIIMITTELY-LEVY: Chali 2na & The Funk Hunters – Illectric EP
Polvireaktio vaatisi laittamaan tämän otsikon alle joko A Tribe Called Questin We Got It From Here…Thank You 4 Your Servicen tai Kendrick Lamarin Untitled Unmasteredin, jotka ovat molemmat jäätävän kovia levyjä. Mutta kun vuoden aikana pihalle tuli myös parhaiten Jurassic 5:sta tutun riiminsylkijä Chali 2nan viimeisin EP hänen Against The Current-julkaisusarjastaan, ei meillä ole vaihtoehtoja. Myönnämme härskin ja avuttoman puolueellisuuden. Kun Chali laittaa nauhalle musertavan komean baritoninsa kuorruttamaa puhetulvaa, me polvistumme. Flow. niin. ylittämätön ja sanottavaahan riittää. Aivan kuten Jurassic 5:n kunnian päivinäkin, tässä ei tuhlata aikaa listaten kaikkia sohvatyynyjen päälle kerättyjä helyjä ja rahatukkoja.
Huomionarvoista on myös, että Funk Huntersien tuottama EP:n taustamatsku on soundiltaan pääosin hyvin elektronista. Pidämme rytmimusiikistamme yleensä paljon orgaanisempana. Mutta joko Chalin ääni peittää moisetkin kauneusvirheet tai sitten sopivilla syntetisaattori-iskuilla ja saksofoni-töräyksillä maustettu tikitys oikeasti toimii. Piti se tämäkin elää kuullakseen.
Ottakaapa tästä sitä puhevirtauksen mallia:
Juomaparituksena tämä matsku suorastaan huutaa jotain, jossa olisi kroppaa ja tuhtiutta vastaamaan Chalin äänen täyteläisyyttä ja päällekäyvää voimaa, ollen kuitenkin samalla sopivan…smooth. Porilaisen Beer Hunter’sin Mufloni Doppel Apfel Weizenbock sopii mielestämme tähän asemaan erittäin pätevästi.
VUODEN PARAS KOTIMAINEN: Vain Elämää Kausi 5 – Ensimmäinen Kattaus
Tällä listalla on useaan otteeseen tullut mainittua, että viime vuosi toi odottamattoman toimivia yhdistelmiä korviin. Pakko se oli myös kokea, että kaikesta tyyperryttävästä nyyhkyhinkkauksestaan huolimatta jäätikön itsevarmuudella eteenpäin jyräävä Vain Elämää-formaatti iski kultasuoneen kun se laittoi yhteen mm. Mikael Gabrielin ja Chisun, joiden Ei perskuta, mitä kello on? Keskiviikko!?! Se Malmgårdin Barley Wine taisi todellakin olla jykevää.
Eli siis, aprillipäivähän oli jo viime viikonloppuna, joten keskeytetään tämä vitsi sen oikean parhaan kotimaisen tieltä.
VUODEN PARAS KOTIMAINEN: Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet – Ruosterastaat
Suomen kärkikastin laulaja-lauluntekijä Meister J.M. kieräytti Ruosterastailla eräänlaisen ympyrän täyteen. Miehen soolomatskua vuosituhannen alkupuolella hallinnut yhden miehen trubaduuri-meno laajeni bändi-pitoisemmaksi jo Usko- (2011) ja Koirien Taivas- (2014) levyillä. Näistä jälkimmäistä plaattaa seuranneella kiertueella taustalle soittamaan tullut Luotetut Miehet-kokoonpano pääsi kansan kuuluville levyltä jo viime vuoden alkupuolen hienolla Kierrätyspiste EP:llä ja turhaan emme innostuneesti odottaneet kokopitkää.
Perinteisen bändisoiton myötä riehakkaan rokkilevyn kuorilla varustettu Ruosterastaat sisältää yhä hyvin paljon Martikaisen suosimia folkki-fiiliksiä. YUP:n kikkailun perään kaihoavat kuulijat eivät levyltä progea tahi muuta zappailua levyltä juurikaan löydä (uskokaa, miulekin kelpaisi) mutta kun revittelevämmät rallit mallia Keväinen Jää ja Maailma On Roistojen Luola puskevat Genelecien läpi, niin kyllä muuten kelpaa. Jopa biisinkirjoittajien ikuinen vaiva tehdä siirappisuot välttäviä, aidosti vetoavia balladeja loistaa poissaolollaan. Ottakaa korviinne vaikkapa huikean lämmittävä Raato Raahautuu, jonka väitämme olevan maamme paras melankoliatulkinta sitten Alangon Ismon säätiön Vittu Kun Vituttaa-merkkipaalun.
Vuoden parhaan kotimaisen levyn kanssa on tietysti pitänyt nauttia vuoden parasta kotimaista olutta. Nyt on vaan niin, että kuluvan vuoden helmikuun vuotuisen pienpanimo-rysäyksen aikana hyllyille tuli olut, joka vaatii päästä eetteriin jo nyt, yli vuoden 2016 spekulatiivisesti parhaan Suomi-bissen. Kertakaikkista parhautta, josta annamme Brewin’ Bomber Lygerin kertoa jälleen lisää:
VUODEN PARAS ULKOMAINEN: The Neal Morse Band – The Similitude of a Dream
Neal Morse on pyörinyt pohjois-amerikkalaisen ja osaltaan kansainvälisenkin proge-skenen suurguruna jo reippaasti yli 20 vuotta. Spock’s Beardistä lähtien miehen kädenjälki on yltänyt musatyylin superryhmiin Transatlanticista Flying Colorsiin. Pelkän soolonimikkeensä alla ulos tulleiden levyjen määristä kaikkine faniklubi-julkaisuineen mekään emme ole enää perillä, mutta yli kymmenen ollaan menty heittäen. Viime vuoden paras lätty on toinen The Neal Morse Bandin otsikon alla julkaistu studioälppy.
Morsen uran musiikilliset raamit voinee parhaiten määritellä hämmentävän sulavaksi sekoitukseksi Beatles-henkisiä, mega-tarttuvia melodioita, 1970-luvulle kumartavaa soitinkikkailua ja harmonia-laulumuureja sekä modernimmalla soundimaailmalla terästettyä rockausta. Similitude turboahtaa kaikki nämä elementit koko levyn kattavan tarina-teeman (emme halua spoilata siitä tässä pisteessä enempää) sisään niin saumattomasti, että pitää vaihtaa leukaa useampaankin otteeseen samalla kun korvat nauttivat. Häkellyttävintä ehkä on pitää mielessä miten laaja levytuontanto Morsella on takanaan, mutta edelleen miehellä riittää taistelutoveriensa avustuksella näin hulvaton määrä tarttuvuutta ja kekseliäisyyttä tuplalevylle asti. Kunnelkaa vaikka miten useamman liidaajan lauluhommat sekä sulavat harmoniat hoidellaan Makes No Sensellä ja Confrontationillä, taikka miten rumpumaestro Mike Portnoy johtaa rokin paiskomisen oppituntia City of Destructionilla ja I’m Runningilla, taikka miten verhon takaa vedetään lavalle hyvin odottamattomat, Queeniltäkin maistuvat vaudeville-revittelyt The Ways of a Foolilla, taikka…no joo, tämä lause ei lopu huomennakaan jos emme jarruta. Maistelkaa näiden puheiden päälle vielä vähän raskaampi revittely levyn ensimmäisen puoliskan lopulta:
Jottei kukaan kävisi syyttämään meitä peitellystä ideologisesta propagandasta, niin mainittakoon etenkin niille, jotka tietävät Morsen lähteneen taannoin Spock’s Beardistä soolouralle käännyttyään uudelleensyntyneeksi kristityksi: Kyllä, tämän levyn tematiikassa on vahvasti kristillinen elämänmyönteisyysjeejee-pohjavire. Eli? Emme Brewokratiassa ole millään mittarilla hurskaita heppuja, mutta meitä tämä ei häiritse. Saarnaukseksi levyn kerronta ei mene. Tämän perään levylautasellemme sopisi hyvin mitä vain esim. Slayeriltä tai vaikka Mardukin Heaven Shall Burn, ja sitten jokin toinen Morsen soololevyistä. Jos olette sitä musiikinkuluttajien sakkia, joille sanan “jumala” mainitseminen ilman, että sitä seuraa heti tyyliin “VIHAA MEITÄ KAIKKIA” pilaa kaikki mahdollisuudet diggailla albumia, joutunemme toivottamaan vain hyvät päivänjatkot. Helvetimmoinen sääli, jos näin julmetun kovat biisit jäävät joltakulta periaatteen tähden kokematta.
Vuoden kovin levy on tottakai harvinaisuus, joten sen ohessa on mitä parhainta nauttia harvinaista, herkullisuuden sekä saatavuuden osalta hyvin limited edition-tyypin ölssiä. BBL iskee teille vielä kerran tänään detaljit:
Vuosi 2016 ei sittenkään ollut silkkaa sontaa. Nyt syvemmälle kuluvaan vuoteen, sano!
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.