Jucifer -kaksipäinen peto

Yhdysvaltain Georgiassa perustettu Jucifer saapuu huomenna toistamiseen Suomeen ja soittaa maassamme neljä keikkaa. Siksipä onkin paikallaan kerrata mistä tässä jo 23 vuoden ikään ehtineessä oman tien kulkijassa on kyse. Aviopari Gazelle Amber Valentinen (kitara, laulu) ja Edgar Livengoodin (rummut, laulu) muodostama metallinen sludgejyrä luonnehtii itseään nomadiseksi yhtyeeksi. Sen lisäksi, että duo tosiaan 2000-luvun alussa pysyvästi muutti keikkabussiinsa, edustaa se musiikkityylillisestikin eräänlaista kiertolaisuutta. 1990-luvun puolivälissä Juciferin musiikki oli vahvasti melodioihin tukeutuvaa alternative rockia ja stoneria. Tätä nykyä kaksikon musiikki taas on hyökyaaltomainen sekoitus grindcorea ja sludgea, jossa Valentine keskittyy kurittamaan kurkkuaan puhtaan laulamisen sijaan. Tässä väliin mahtuvassa parissa kymmenessä vuodessa yhtye on tehnyt jos jonkinlaista tyyliretkeä mm. folkin, noise rockin, grungepopin, black metalin ja laahavan doomin suuntaan.

[youtube pZOKgrvJ4QA]

Leveimmillään tyylien kirjo oli vuonna 2008 julkaistun, kunnianhimoisen Marie Antoinette -konseptilevy L’Autrichiennen kohdalla. Se esitteli 21 raitaa, joista miltei jokainen poikkeaa tyylillisesti seuraavasta. Siitä lähtien jokaista albumia on määrittänyt jonkinasteinen, usein historiaan ja sodankäyntiin liittyvä teemallisuus. Toiseksi isoin konseptuaalinen satsaus yhtyeeltä on niin ikään kahdelle vinyylikiekolle levittäytyvä За Волгой для нас земли нет (2013) (suurin piirtein ”Ei maata Volgan tuolla puolen”) joka ammentaa Volgogradin historiasta, ja erityisesti Stalingradin taistelusta. Musiikillisesti se on doomahtavin ja soundillisesti massiivisin yhtyeen levyistä.

[youtube DEQg_3k8KLU]

Samaan aikaan kun Juciferin albumijulkaisuista on kehkeytynyt yhä teemallisempia kokonaisuuksia, on duon live-esiintyminen muotoutunut levytetystä materiaalista pääosin poikkeava, semi-improvisoituja melurituaaleja, jotka aaltoilevat blast-beat-ryöppyjen ja hitaampien sludgeosioiden välillä. Kuten monet melurockduot, myös Jucifer on hitsaantunut soitannollisesti yhteen vuosien varrella. Vaikka tiettyä telepatiaa pariskunnan välillä toki on, ei duon myrskyävässä ulosannissa kuitenkaan tärkeintä ole tarkkuus vaan intensiteetti ja antaumuksellisuus. Keikkatilanteeseen liittyy myös olennaisesti kaksikon tavaramerkki, massiivinen vahvistinseinämä, ja sen synnyttämä peruukin salin takaseinään lennättävä säröäänivalli. Live-Jucifer on hyvinkin eri peto kuin sen levyttävä vastakappale ja 2010-luvulla henkeen ja vereen metalliyhtye, joten melodisempia fiilistelyjä on turha odottaa keikalla.

[youtube -s4Qp6ulqoQ]

Jonkinlaista osviittaa sille, mitä Suomen keikoilta odottaa, voi etsiä yhtyeen viimeisimmältä albumilta District of Dystopia. Se pääsee raa’an riisutulla soundillaan ja nopeaa tykitystä viljelevällä kappalemateriaalillaan lähimmäksi sitä, miltä duo kuulostaa livenä juuri nyt, tosin sen tuotantoratkaisut ovat jopa liian vaatimattomat verrattuna siihen muhkeaan särökitarasoundiin jonka Amber Valentine loihtii esiin soitossaan.

Jucifer kiertää Suomea seuraavanlaisesti:

To 16.6. Dino’s Bar & Grill, Maarianhamina
Pe 17.6. Ravintola Torvi, Lahti + Holy Life
La 18.6. Katse, Jyväskylä + Septic Apes
Su 19.6. Elmun Baari, Helsinki + Albinö Rhino, Fuck-ushima

Tässä vielä Spotify-soittolista, josta saa jonkinlaisen kuvan yhtyeen kehityskaaresta.