Jolly Jumpers : Rural Slang – “Pohjanmaan kanjonin syviä kaikuja”

Vaihtoehtoisen kotimaisen rockin varjeltuimpiin kulttiyhtyeisiin kuuluva Jolly Jumpers palaa 17 vuoden mittaiselta levytystauoltaan. 45-vuotiaan konkariyhtyeen ydinryhmän, laulaja-kitaristi Petri Hannuksen, basisti Marko Leuanniemen ja rumpali Keijo Pirkolan lisäksi vahvistuksina toimivat kotimaisen räminärockin ykkösliigan vahvistukset: kitaristi-mandoliinin soittaja Arimatti Jutila (The Flaming Sideburns ja Riitaoja) sekä tällä kertaa kosketinsoittajan, perkussionistin, banjottelun ja taustalaulajan roolissa häärivä Jukka Nousiainen (Jukka & Jytämimmit ja Räjäyttäjät).

Kokonaisuuden valmistuminen ei kuitenkaan ollut mikään läpihuutojuttu. Koko albumin tuotantoprosessia on varjostanut Hannuksen muutama vuosi takaperin sattunut vakava onnettomuus, minkä myötä “Rural Slang” sai roolin olla merkittävä osa yhtyeen keulamiehen toipumisprosessia. Yhdeksäs Jolly Jumpers -albumi luottaa perusvarmaan kauraan ja Tyrnävän pottuun; vahvan ja selkeäpiirteisen tunnelman luomiseen, missä ei liioilla yllätysmomenteilla pyritäkään brassailemaan.

Paperilla mittavalta vaikuttavasta arsenaalistaan huolimatta herrat eivät lähde yrittämään liikoja, vaan pidättäytyvät yhtyeelle ominaisimmissa vahvuuksissa; keveässä americana-proto-punk-vivahteisessa, suorasukaisessa kehräävässä sävelmaalailussaan. Albumin onnistuneen riisutusta mutta vangitsevasta tuotantopuolesta vastaa luottomies, Jürgen Hendlmeyer.

Albumi lähtee hillitysti liikkeelle kauniin rujolla, vaivihkaa tajuntaan hiipivällä rautalanka-shoegaze-tyyppisellä, yhtyeen edellisen albumin nimeä kantavalla “Phantom Zonella”. Heti perään keveään perus-beatin varaan nouseva “Don’t Hurt Me” on hyvä kappale mutta pitää linjan hieman turhankin samanlaisena. Olkoonkin biisin kertosäe varsin vetävä. “Genocidessa” yhtye ottaa askeleen grungempaan suuntaan. Kappaleen keskelle istutettu aito körttivirsi toimii ideatasolla käytännön epäsynkkaan taipuvaa toteutusta paremmin, mutta lopun “Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” -virren teemaa lainaileva liidi-kitarointi pelastaa taas kappaleen paremman puolelle.

Tumman toisteisesti David Lynchin vääntyneestä lounge-jazzista ja 22 Pistepirkolle ominaisesta shaker-rytmisestä kehruusta muistuttava “Every Note is a Little Death” alkaa kolmantena peräkkäisenä yksitotisen verkkaisena himmailuna väsyttämään. Aiempis pontevammin jyskyttävä ja loppupäästä rockabilly-poljennon kautta Hannuksen tymäkästi tulkitsema “Ju-Ju” tuo sysäyksen lisää Crazy Horseen viittaava voimaa ja painokkuutta kokonaisuuden puoliväliä lähestyttäessä. “Rocking Chairin” bluegrass-banjottelun ja metallikielisen akustisen kitaran harras näppäily tuo kokonaisuuteen osaltaan riisuttuja gospel-sävyjä. “Mocking Bird” vuorottelee Chris Isaak-tyyppisen yökerhotunnelmoinnin ja roisimman fuzz-revittelyn välillä. Heti tämän perään sisään lipuva “Bad Seed” seuraa tunnelmaltaan turhankin kiltisti samoja uria, ja jossa Hannuksen jäykähkö englannin artikulaatio pistää hienoisesti irvistämään.

Kokonaisuuden loppua kohti Jumperit petraavat suoritustaan. Albumin minimalistisin biisi, “Hand of Pain” on albumin kaunein biisi ja eniten syvyyttä sisältävä semi-himmailu. Dead Moonin ja ysärityyppisen rosoisen kitarapopin jäljillä nytkyttävä “Wicked World” antaa yhtyeen ilmavalle soitolle riittävästi tilaa. Vastakkain kirskuvat ja ulvovat kitarasoolobendit tuovat soundimaisemaan puolesta lisää Texasia ja hyppysellisen Pohjois-Carolinaa. Albumin päättävä “Cinnamon Tree” soljuu loisteliaana päätöksenä hyvälle albumille.

Jolly Jumpersin paluualbumi on onnistunut vaikkakin pidemmän päälle hieman yhdestä puusta veistetty kokonaisuus. Tasonsa puolesta se peittoaa “Fantom Zone” (2008) ja “Hometown Hi-Fi” (2004) -albumit. “Mobile Babylonin” (2006) ja “Ruralityn” (1993) kaltaisten yhtyeen uran kulmakivien tasolle se ei kuitenkaan yllä. Kuuntelukertojen myötä albumi puhkeaa kuitenkin todelliseen kukoistukseensa, ja lopulta se puolustaa paikkaansa yhtyeen tähänastisen diskografian paremmassa päässä.

4/5