Iris Kukka : s/t – “Minimalismin optimaalinen suuruus”

Olohuonejoogina, teologian kandina, näyttelijänä ja uuden polven artistina tunnettu Iris Kukka on tullut parin suuntaa hakeneen EP:nsä myötä debyyttipitkäsoittoonsa. Alunperin Jukka Orman aisaparina viimeiset vuosikymmenet studio-olosuhteissa työskennelleen Roni Martinin löytönä yleisesti pidetyn Iris Kukan omaa nimeä kantavan debyyttialbumin tuotannossa on vastannut Risto Ylihärsilä, jonka minimalististen Casio- ja matkalaukkusynasoundien sekä rumpusamplejen varaan kokonaisuuden äänimaisema pitkälti akentuu.

Vaikka Ylihärsilän riisuttu tuotantometodi jakaakin mielipiteitä, löytyy sille omat perusteensa. Äkiseltään Iris Kukan debyyttialbumista vaikutelmaksi jää hieman laiskanlaisesti kasaan husattu, välttävän tasoisena lävitse suodatettu, laahaavan ja halvan kuuloisena klenkkaava indie pop- ja köpödiskopoljento. Paketista pintaa raaputtamalla on kuitenkin löydettävissä jotain merkityksellisempää.

Tekstittäjänä Iris Nylund on terävähuomioinen, älykäs ja tyylikkäästi universaaleja poppikliseitä mutkalle vääntämään kykenevä artisti ja biisintekijä. Erityisesti parilla biisillä hän onnistuu Ylihärsilän luomien, pelkistettyjen soundikudelmien vastapainoksi jättämään kuulijan mieleen jotain verrattain pysäyttävää. Mø:n mieleltään nyrjähtäneen maalaisserkun tulkinnalta kuulostava “Kyyhkynen ja tuuli”, Joensuun vehreiden syrjäteiden raitit kuulijan mielikuvituksessa avaava “Olga”, tehokkaasti aatteen asiaa muistutteleva “Pääkallopaikalla” sekä albumin sinfoniallisin kappale, Madonnan “Ghost Townin” sointuja vinosti hapuileva “Suvetar” ovat biiseinä vaarallisen koukuttavia ja kaikessa minimalistisuudessaan yllättävän suuria teoksia.

Iris Kukan debyyttialbumi on DIY-henkisen tajunnanvirran riemuvoitto josta kuuluu läpi inhimillisyys ja sopivan röyhkeä, tiedostettu ja itsetarkoitettu kotikutoisuus. Ei kannata lähteä liiaksi hiomaan, jos ei halua lopputuloksesta kliinisen tuotteenomaista.

3½/5