Esa Eloranta : Kaikki se valo – “Vahvan tunne-elämän kuvauksia ja heijastumia”

Ikämiessarjan bluesjäärät ne osaavat. Parhaiten Hoedown- ja Garbo-yhtyeistä tuttu laulaja-lauluntekijä, Esa Elorannan yhdestoista sooloalbumi, “Kaikki se valo” on monessa mielessä erittäin onnistunut ja artistin vahvuusalueet tyylikkäästi esiin tuova kokonaisuus. Mukana albumilla soittaa monissa liemissä keitettyjä konkarimuusikoita, joiden rooli ja näkemyksellinen yhteissoitto on suuressa osassa lopputuloksen laadukkuutta. Topi Kurki (rummut), Anssi Växby (basso), Matti Paatelma (koskettimet) sekä tuottajan roolin lisäksi kitaroista ja huuliharpun puhaltamisesta vastaava Speedy Saarinen tuovat kukin sarallaan olennaisen osan albumin hienosta, ammattimaisesti toteutetusta, lämminhenkisestä aurasta. Albumilla vierailevista muusikoista Maria Hännisen napakat taustavokaalit ja kohtalokas viulu sekä Jone Takamäen uljaasta herkkyyttä maalailevaan tunnelman varioiva saksofoni tuovat oman autenttisen lisänsä albumin tarkkaanharkittuun äänikirjoon.

Vaikka pääpaino “Kaikki se valo” -albumilla onkin aikuisoroituneen, blues-pitoisen popahtavan suomi rockin laidalla, ei meno käy missään kohtaa korniksi, ilmaiseksi tai pateettiseksi. Ikimetsien ylistys, Chris Rean kulta-ajat mieleen tuova “Tervetuloa kirkkoon” toimii erinomaisena artistikatraan terveen luontosuhteen osoituksena, joka äityy loppua kohti huimaan negrospirituaali-tyyppiseen nostatukseen. “Sinussa on meri” kulkee Elorannan edesmenneen kolleegan, Harri Marstion sävellyksellisiä polkuja. Puoliakustinen, koruton voimaballadi-valssi “Pudotaan” on haikean toiverikas rakkaustarina, jolla on eräs kuluvan vuoden komeimman toimivia kertosäkeitä, jossa Eloranta lainaa hienoisesti Dave Lindholmille ominaisia laulumelodialinjoja yhdessä vuoropuhelussa Takamäen voimallisen saksofonin kanssa.

Vakavahenkinen “Eedenin edessä” ja käännettyyn puolikomppirockiin loppua kohti ampaiseva “Huoneessa 305” tuovat puolestaan mieleen jopa silotellumman laidan New Model Armyn. Kauniisti kehräävä, elämäntäyteisyyttä herkkyydellään huokuva kantri, “Näitä hetkiä kertyy” nousee ehdottomasti albumin tehokkaimmaksi raidaksi. Vaikka Hurmerinnan pariskunnan tai Heikki Helan teoksista vähän liiankin kaupalla lainaileva “Kun mä hymysi nään” ei olekaan albumin omaperäisimpiä teoksia, kehrää se kauniin pehmeästi. Takuuvarmasti tyyliteltyyn Springsteenin stadionrock-muottiin valettu “Sun täytyy luottaa” toimii yhtälailla hienosti. Vaikka nimikkobiisi lainailee turhankin ilmeisesti Bon Jovin “Alwaysin” juustoista pianoteemaa, on kyseessä lopulta omilla vahvuuksillan vaikuttava karun mahtipontinen päätösnumero.

Erityisesti ihailua herättää Elorannan kypsä, verbaalisesti taipuisa mutta siltikin sielukas tarinankerronta, jonka pohjimmainen teema, monimuotoinen, kasvava rakkaus ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen hienosyiset liikahtelut toimivat kauttaaltaan kuin häkä. Albumin teksteistä huokuu Elorannan eletty elämä ja suurisydämisyys. Ne ovat erittäin (tunne)älykkään taiteilijan, tarkkanäköisesti ympäröivää maailmaa reflektoivia aidon koskettavia vahvan tunne-elämän kuvauksia ja heijastumia. Erityisesti “Rakastan varjojasi” ja “Huoneessa 305” tavoittavat jotain sellaista, josta liukuhihnatyönä rakkauslutkutuksia rustaavat biisiräätälit voivat vaan haaveilla.

5/5

;;;;;;;;