Dome Runner : World Panopticon – “Taidokkaan teollista kairausta vanhan liiton tuotannolla”

Svart Records 2025

Tampereen teollisen metallin lupaus, Dome Runner on tehnyt toisen kokopitkän albuminsa. “World Panopticon” on samalla seuraaja vuonna 2023 ilmestyneelle, hyviä säväreitä herättäneelle EP:lle, “Apocalypse.Pulse.Worship”. On helppo ymmärtää, miksi levyn teemallinen ankkuri on sijoitettu dystooppisen maailman ja Benthamin totalitarismia henkivän vankilavartiointimetodin Panoptikon-ajatuksen – tuon kaikenkattavan valvonnan symbolin – ytimeen. “World Panopticon” ei tarjoa pakoreittiä, vaan tunkee yksityisyyden riiston ja painostavuuden syvälle kuulijan ihon alle. Albumi avautuu sävellyksellisesti raskaana, kuin suoraan hämärimmän Godflesh-levytyksen perikuvana, mutta avaa matkan edetessä yhtyeen dynaamisempia puolia.

Vokalisti-kitaristin, Simo Perkiömäen (mm. Igniter ja Nuclear Omnicide) tyylitajuiset, kansainvälistä osaamista huokuvat jyräriffit ovat luonnottoman tonnin painoisia, kuin ydinjätettä kuljettavan junan massiivinen jarrutus. Esimerkiksi kappaleet kuten “Constant Crisis Diagnosis” iskevät päälle armottomalla, melkein hypnoottisesti toistuvalla rytmillä, jossa teollinen kylmyys syleilee sludgahtavan maalailevaa äänimaiseman raskautta. Yhtyeen soundi on loppupeleissä innoittajansa helposti paljastava mutta lopulta omintakeiset juonteensa luova. Dome Runner operoi jossain grindcoren, sludge coren, melodisen kuolonmetalin aggressiivisuuden ja hardcore-raivon välillä, mikä luo tekstuuriltaan karkean ja sielua särkevän kontrastin koneellisen rumputyön ja vääntävien kitaroiden yhtdessä luovasta paineesta.

On helppoa ymmärtää, miksi levyn teemallinen ankkuri on sijoitettu dystooppisen maailman ja kansalaisiaan optisesti valvovan silmän väsymättömään tuijotukseen. “World Panopticon” ei tarjoa pakoreittiä, vaan tunkee painostavan, yksityisyyden tilan riistävän tunteen syvälle kuulijan tajuntaan. Albumi avautuu raskaana, kuin suoraan hämärimmän Godflesh-levytyksen perikuvana, mutta avaa matkan edetessä dynaamisempia ja monikerroksisempia maisemia Ministryn kasarin lopun aikojen levytysten jäljillä.

Yhtyeen luovan voiman, Perkiömäen riffitaju ja moniulotteinen äärimetallivokalisointi on harkitsevaa ja paikoin pelottavan osaavaa. Rumpali Otto Heinon ja basisti Antti Kurttilan romuluisen kouliintunut rytmisoitto henkii puolestaan enemmän raivokasta heittäytymistä kuin teknistä suorittamista  mistä tietty (post-) punk-fiilis on vaivatta aistittavussa. Biisit sisältävät sopivasti keskinäistä vaihtelua huokuvat vanhan liiton thrashin, katumetallin, elektron ja proto-grungen periksiantamattomuutta. “Split Self Matrix” uittaa sekaan sopivasti sävyjä riisto-importtina Kauko-Idästä. Albumin parhaisiin siivuihin kuuluu Fear Factoryn varhaiselta remix-jutulta kuulostava, mutta komeaan uniikkiin muotoonsa kasvava “Possessed Empty Vessel” löytää lopulta uniikin luonteensa.

Ainoa asia mikä kyseiseltä, periaatteessa paperilla kaikki kansainvälisen tason standardit täyttävältä industrial metal-yhtyeeltä edelleen puuttuu on biisit niiden oikealle tasolle nostava, kunnolla persuuksille potkiva ja yemmät taajudet kunnolla erotteleva äänituotanto, mitä tällainen 77-minuuttinen ja 15 biisin järkäle ehdottomasti vaatisi taakseen toimiakseen kunnolla. Lisäksi rytmikulkuja ja laululinjoja olisi hyvä modata hieman oman näköisemmiksi suorista isojen nimien baittauksista. Oiskos vaikka Rhys Fulberilla joutilasta aikaa seuraavalle Dome Runner -kiekolle tuottamaan?

 4/4