Daniela & The Downtown Train Band : Hra Waitsin jalanjäljillä – “Lommoisten klassikoiden sydämellistä somistelua”

Mm. Matti Pellonpää -dokkarin, “Boheemi elää” musiikista vastannut haitaristi Pale Saarisen ideoima ja tuottama Tom Waits-tribuuttiyhtye, Daniela & The Downtown Train Band on mielenkiintoinen yhtye. Pitkän linjan muusikoista ja näyttämötaiteen ammattiosajista koostuvaan ryhmään kuuluvat Saarisen lisäksi Daniela Fogelholm (laulu), Kepa Kettunen (rummut, perkussiot), Jari Heino (basso), Jarkka Rissanen (kitara, slide kitara) sekä Harri Taittonen (piano, koskettimet). Projektin taustajoukoissa tektikäännösten työstäjinä ovat kunnostautuneet Jarkko Martikainen (mm. YUP) ja Juha Lehti (Sir Elwoodin Hiljaiset Värit). Vierailijoina kappaleilla kuullaan puolestaan laajaa tulkitsijakaartia aina Olli Haavistosta, Irina Björklundin, Joey Buddyn, Juhani ”Junnu” Aaltosen ja Pepa Päivisen kautta Arto Järvelään.

Tribuuttialbumin kappalevalinnat ovat painottuneet muutamalle Tom Waits -albumille, joista vahvimmin edustettuina ovat debyyttialbumi “Closing Time” (1973), kasarialbumit “Swordfishtrombones” (1983), “Rain Dogs” (1985) ja “Frank’s Wild Years” (1987) ja aivan viime vuosituhannen loppumetreillä ilmestynyt “Mule Variations” (1999). Vaikka Waitsin valtavasta repertoaarista jo itsessään kappaleiden valitseminen on varmasti ollut oma haasteensa, on Saarinen kumppaneineen luottanut valintaprosessissa hittipitoisuuden sijasta oman sydämen äänen seuraamiseen, mikä osoittaa erityistä omistautumista ja syvää ymmärrystä Waitsin musiikin kirjoon. Lähtökohtaisesti Daniela & The Downtown Train Bandin paketti, “Hra Waitsin jalanjäljillä” on erityisen houkutteleva, mikä luo kuulijan pääkopassa jo vahvoja mielikuvia etukäteen, millaisesta meiningistä mahtaa olla kyse. – Niin hyvässä kuin pahassa.

Kyseessä on kuitenkin ammattitaitoisten muusikoiden pieteetillä toteuttama kunnianosoitus romuluisen säveltaiteen mestarille, jonka alkuperäisversioiden ilmaisun keskiössä ei koskaan ole ollut teknisesti oikeaoppinen, musiikillinen suorittaminen. Myöskään instrumentaatio-, rytmi- ja sävelkulkupoliittisissa asioissa ei biisejä sovitettaessa olla liiaksi peesailtu Waitsin ‘peltiämpärin räminää’, epäkonventionaalisempia soundipoliittisia valintoja eikä sapluunoita, mikä sinällään antaa albumille hyvät edellytykset ja lähtökohdat alkaa elää omaa elämäänsä irroitettuna alkuperäisteoksista. Myös Danielan puhdas, joskin hieman nasaali laulusoundi ei ole millään tasolla femaalimallinnos Waitsin viskinkatkuisesta röhinäsoundista, ja hyvä niin. Nämä seikat luovat myös toisaalta albumin selkeimmän pesäeron Waitsin romuluiseen mutta toisaalta herkkääkin herkempään tuotantoon.

Albumin ehdottomat ‘ykköshitit’ ovat upeasti keinumaan heilautettu “Viettien vaunu” (“Temptation”) sekä Martikaisen erityisen onnistuneesti suomentama “Pidä tuo toivo”, jonka metamorfoosi koruttoman riisutusti säestetystä alkuperäisversiosta, “Hold On”, on paitsi erittäin onnistunut, myös biisin alkuperäistä versiota sovituksellisesti rikkaampi. Biiseinähän molemmat näistä ovat omalla tavallaan myös mielettömän hienoja. “Closing Time” -instrumentaalista Saarinen on sovittanut alkuperäistä huomattavasti valoisampaan kuosiin, mikä toimii tunnelman tasaajana parin hitaamman ja mollivoittoisemman raidan jälkeen.

“In The Neighborhoodilla” vuonna 1983 Los Angelesin asuntonsa takakujan rosoista elämää ja siellä tuolloin eläneiden kodittomien ja kolhittujen sielujen elämää inhorealistisen lempeällä tavalla tulkinnut kuvaus on “Kaduilla Kallion” -käännöksen muotoon väännettynä ikävän korni vertauskuva, vaikka sanoitus kulkeekin pääosin loogisesti myötäillen Waitsin kusen katkuista tarinointia. Jakomäki, Myyrmäki tai Kontula toimisi nykyarjessa ylihinnoiteltua hipsterihyvinvointilähiötä paremmin biisin tapahtumien lokaationa. Muutoin kauniisti soljuvassa sovituksessa ei ole valittamista. “Eilistä mä lähdin etsimään” -nimiseksi käännetty “Yesterday’s Here” edustaa puolestaan parhaiten Waitsin studiossa hyödyntämille säestäjille ominaista, vääntynyttä pelastusarmeija-soundia.

Tässä kohtaa, puutteineenkin, verrattain onnistuneiden käännösten jälkeen englannin kieliseen tulkintaan siirtyminen tuntuu hieman kummalliselta ja jopa projektin keskeneräisyyttä henkivältä ratkaisulta. Waitsin kaupallisesti menestyksekkäimpiin singleihin ja ysärin taitteessa myös Rod Stewardin limaisesti coveroimassa “Downtown Trainissa” on Saarisen pumppaaman hanurin myötä mukana enemmän The Poguesin ja Kirsty McCallin duettoa kuin Waitsin radioystävällisen version henkimää ‘Pomoa’ (Bruce Springsteenia).

Waitsin romuluisesti nauhalle kolisteleman ja rääkymän “Big In Japanin” versioinnin mukana olo albumilla hämmentää. Mukaan kun olisi voitu valita kyseisen muusikkokaartin pirtaan selkeästi sopivampi ja sävellyksellisesti huomattavasti laadukkaampikin Waits-biisi. Otetaan nyt esimerkeiksi näistä vaikka “God’s Away On Business”, Walzing Matildaa lainaava “Tom Traubert’s Blues” tai tähän maailman aikaan täydellisesti sopiva “Road to Peace”. – No, mutta ehkä seuraavalla levyllä sitten… “Big In Japanin” mukana oloa puolustaa ainoastaan se, että ko. tekeleestä tämän tason muusikoiden on lasten leikkiä saada aikaiseksi alkuperäistä parempi ja svengaavampi versio, ja siinä jos missä The Downtown Train Band onnistuu kympin arvoisesti. Waitsin hanurivetoisen rouheasta yökerhobluesista salsa-maustettuksi lounge-jazziksi imelletty “Down In The Hole” ei kuitenkaan oikein lähde pököttävärytmisessä aikuisorientoituneisuudessaan.

Kun esittämiskielen vaihtamisen makuun oli kerta päästy, kannattaa sitä kokeilla uudemmankin kerran. Tällä kertaa vaihdos nimittäin toimii aiempaa kertaa huomattavasti toimivammin. Albumin sydäntälämmittävimpiä yllätyksiä on Danielan ruotsiksi tulkitsema alkuaikojen Waits-klassikko, “Martha”, joka kaikessa autenttisuudessaan palauttaa albumin tason sille levelille, kuin mistä se oli lähtenytkin. Albumin loppukaneettina yhtye esittää Saarisen Waitsille tämän kalifornialaisen synnyinkaupunkinsa nimeä mukailevasti nimetty instrumentaali, “Pomona”. Seesteinen kantrihölkkä lähestyy vanhan ajan amerikansuomalaista däänshaali-musiikkia oikean vireen reunamilla vonkuvine bluegrass-viuluineen. Tyylillisesti biisissä on kuitenkin vaikeaa nähdä yhtymäkohtaa Waitsin kaikkea tavanomaisen sopusuhtaista ja ulkokultaista kauneutta karsastavaan ilmaisuun.

Daniela & The Downtown Train Band on erinomainen yhtye, jonka jäsenillä on vielä sitäkin erinomaisempi ja sofistikoituneempi musiikillinen maku. Välillä tuo erinomaisuus saattaa kuitenkin olla esteenä jonkin hiomattoman ja (tarkoituksella) teknisesti amatöörimäisemmin toteutetun teoksen tarjoaman autenttisen tunnelman välittämisen kannalta. “Hra Waitsin jalanjäljillä” -albumilla on hetkensä – erinomaiset sellaiset. Ensi kerralla kolhiintuneesta peltiämpäristä jokunen lommo kannattaa kuitenkin jättää oikomatta ja naarmut hiomatta, jos astia ei kerta vuoda…. Ja tulkintakielinä kannattanee pidättäytyä molemmissa kotimaisissa… Jos vain herralta liikenee luvat käännöksiin.

3½/5