“Bändissä oppimisen riemua tien päällä” – Gibby Haynes ja Scott Thunes Institute of Musical Excellence Helsingin Tavastialla 5.8.2025

Teksasilaisen vaihtoehtorockin kulmakiven, Butthole Surfersin kippari, Gibby Haynes on tehnyt viime vuosina keikkoja tukenaan innokkaita bändikoulunuoria. 1980- ja ’90 -lukujen värikäs supersankari on vaihtanut huuruiset ja alati itsetuhoisen sekopäisyyden rajoilla keikkuneen rock ‘n roll -elämäntyylin raitistumisen kautta nuorten musiikkiharrastuksen sparraamiseen. Mm. Maailmanlaajuiseksi kasvaneen “School of Rock” – bändiakatemiayhtyeen kanssa aiemmin kotimaassaan kiertänyt Haynes oli tällä kertaa diilannut Euroopan kierrokselleen tuekseen Frank Zappan yhtyeen pitkäaikaisena basistina tunnetun Scott Thunesin pyörittämän nuorten bändiakatemian, Institute of Musical Excellencen big bandin. Kiertuekokoonpano koostui kahdestatoista nuoresta, jotka ovat ikähaitariltaan 13-19-vuotiaita. Sukupuolijakaumaltaan ryhmä oli hyvinkin tasaväkinen.Kyseinen yhtye on Yhdysvalloissa soittanut myös Zappa-tribuuttikeikkoja, mikä jo itsessään kertoo jäsentensä verrattain korkeasta musiikillisesta osaamisen tasosta.

Yli puoliksi Tavastian tiistai-iltana täyttänyt yleisö oli silmämääräisesti katsottuna suurelta osin vaihtoehtomusiikkitietoista, vuosikymmenten aikana parkkiintunutta ja ajan patinoimaa ysäriräminän aktiivikuluttajaa.

Ensimmäisenä vuorossa oli nuorisobändin oma setti. Yhtye lateli setin aloittaneen Black Flagin “My War”:in perään varioivin kokoonpanoin omannäköisekseen muovailtuja punk rockin ja uuden aallon klassikoita, kuten upeilla trumpetti- ja salsofoni-filleillä maustettu Dead Kennedysin “Terminal Preppie” ja “Holiday In Cambodia”, Blondien “Rapture”, ja Suicidal Tendenciesin “Institutionalized”. Lisäksi asiaan kuuluvalla tavalla yhdenmukaisissa haalari-asuissaan ryhmä repäisi hävyttömän hyvän version Devon ikivihreästä, “Uncontrollable Urgesta”. Avaus-setti piti sisällään myös Minutemenin, The D-52’s:n ja Bad Brainsin tuotantoa. Setin kruununa kuultiin upeasti tulkittu Patti Smith-järkäle, “Gloria”.

Kun viisissätoista oleva neitonen kajauttaa itsevarmuutta äänessään “Jesus died for somebody else’s siis but not mine!”, palautuu usko nuorisoon kyynisimmältäkin epäilevältä Tuomaalta.

Soitannollisesti ja ilmaisullisesti homma oli TIME:lla esimerkillisesti hallussa. Mikä myös huomionarvoista, oli että sovituksellisesti biisejä ei oltu lähdetty takomaan herkässä iässä olevien lasten kalloon väkipakolla. Biisit rullasivat heillä soitannollisesti kauttaaltaan rennosti mutta tiukasti, mutta myös ilman turhaa soitannollista brijeerausta. Kokoonpanon jäsenet vaihtelivat soittimia ja esiintymisroolia esiintymisasuja myöten biisien välissä, mikä toi esitykseen mukaan sopivaa variaatiota.

Mikä yhdysvaltalaisesta mentaliteetista erityisesti välittyi, oli että nuoret oli koulittu esiintymään huolitellusti, ikään, sukupuoleen, kokoon, ulkonäköön tai instrumenttiin katsomatta rsutaisella itseluottamuksella. Kaikki esiintyjät oli ikäänsä nähden varustettu poikkeuksellisen hyvällä lavapresenssillä, ja heistä huokui läpi vilpitön soittamisen nälkä ja ryhmässä toimimisen ilo. Nuoriso otti lavan lisäksi yleisön haltuun muitta mutkitta ja olivat koko kahden setin ajan Tavastian lavalla kuin kotonaan.

Lopulta koetti pääaktin aika. Runsain suosionosoituksin maestro Haynes asteli iloisena ja hyvävoimaisen näköisenä bäkkäriltä lavalle ja sen vasemmalle puolelle asetellun mikrofoninsa ja miksauskonsoliräkkinsä taa valkoisen pinkillä printatussa ‘Antifa’-paidassaan, cappuchinon värisissä lököfarkuissan ja camp-henkisessä Lidl-lippiksessään. Kauan odotettu Butthole Surfers -setti sai näin luvan alkaa.

Yhtyeen varhaisen noise-purkauksen, “The Shah Sleeps In Lee Harvey’s Grave” kakofonian kantautuessa ilmoille ei voinut kuin hymyillä. Samoin sekamelskasta hiljalleen funktionaalusempaan power-pop-liplutteluun siirtynyt Sweetloaf-cover, “Green-Eyed Lady”. ‘Surffereiden’ ehkä sen menestyneimmän albumin, vuoden 1993 “Independent Worm Saloonin” annist kuultiin mainiot “Dust Devil” sekä loppusetistä repäistäy “Alcohol”.

Sujuvasti setti eteni vuosituhannen alussa julkaistulla “Humpty Dumpty LSD” -kokoelmalla julkaistuun, sekopäisen bassointron johtamaan post-punk -järkytykseen, “One Hundred Million People Dead”.

Nuorten yhtye oli saanut ottaa sopivasti vapauksia sovittaa kappaleita luontevammin tanssittavaan ja melodisesti vähemmän häiritsevään muotoon Tästä erinomaisena esimerkkinä moniäänisesti laulettu ja komeasti vedetty vuoden “Pioudhg” -albumin “Revolution Part 2.”. Haynes miksaili ja efektoi omaa lauluaan viemärisärölle itselleen ominaisen kuulloiseksi. Välillä Haynes poimi myös megafonin ja toitotti biisilyriikkaa ilmoille sen kautta. Hyvin Mike Pattonmaisia vinkeistä siis Gibbyllä, etten sanoisi.

Loppusetti painottuikin suurimmaksi osaksi 1980-luvun tuotantoon. Setin vähiten koukuttava osuus oli Butthole Surfersin vuoden 1984 debyyttialbumin, “Psychic… Powerless… Another Man’s Sac” Black Sabbathin “Children of the Graven” shuffle-bassolinjaa kivuliaan yksitoikkoisesti lainaillut ja köpösoundisilla koskettimilla koristeltu “Dum-Dum” sekä vuoden 1985 “Cream Corn From Socket of Davis” -EP:ltä löytyvä, tärähtäneesti klenkkaava post punk-pala, “To Parter”. Tunnelmaa oikeille raiteilleen korjasivat kuitenkin välittömösti riemukkaan riitasointuisesti rockannut “Tornadoes” sekä yhtyeen debyyttialbumin jylhästi klonksavan rytmisektion lataama groove-moukari, “Cherub”. Bändikoulun materiaaliksi kaikessa tavanomaisessa yksinkertaisuudessaan erinomaisesti soveltuva, ysärin taitteen B-luokan R.E.M.-pastissi, “Cough Syrup” sujui myös nuorisobändin tulkitsemana mukiinmenevästi, vaikka ei alunperinkään sävellyksellisesti mitään priimaa ole. – Edes ‘Surfereiden’ asteikolla.

Setin näyttävimmästä koreografisesta suorituksesta taustayhtyeen kielisoitrajat vastasivat monottamalla käyntiin southern boogie-vetoisen, takakenoisella beatilla lesoilevan “Sweat Loafin”. Myös pelkistetyn kolkosti louhittu “Graveyard” toimi setin ehtoopuolella kuin häkä.

Varsinainen setti päättyi hendrixmäisesti kolmen kitaran voimin itketettyyn “Hairway To Steven” -albumin avausraitaan, “Jimi”. Encorena kuultiin noise rock -puristus “The Shah Sleeps In Lee Harvey’s Graven” toinen tuleminen ja setin loppurutistus.

Loppujen lopuksi Gibby Haynesin ja Scott Thunes Institute of Musical Excellencen yhteiskeikka oli raikas tuulahdus rock-musiikin ja musiikin oppimisen rajattoman riemun alkulähteille ja vilpittömän avoimen mielikuvituksen avaaminen mahdollisuuksille toteuttaa musiikillisesti juuri sitä mikä tuntuu itsestä ja ryhmänä hyvältä. Jos jotain olisi voinut toivoa lisää, niin hittikimaraa, “Who Was In My Room Last Night” ja Ministryn ja Gibbyn kollaboraatio “Jesus Built My Hot Rod”, mutta taas ollaan tässä pisteessä, että kaikkea ei voi saada.

Tavastialta startanneen karavaanin yhdeksän keikan mittainen Euroopan-kiertue on esimerkillinen ja kasvatuksellisestikin erittäin perusteltu tapa tuoda bändiopetuksen hedelmälliset tulokset yleisön nähtäville. Parhaimmillaan kyseinen keikka toimi erinomaisena käytännön ohjenuorana paitsi yleisön edustajille, myös kaikille musiikin parissa tkasvatustyötä tekeville ammattilaisille.