Arttu Takalo : Dark Jazz – “Taitomusiikkia hyveineen ja paheineen”

Jazzin ja taidemusiikin monitaitajan, Arttu Takalon uusin albumi “Dark Jazz” henkii syviä ja taitavia vanhan liiton be-bopin elementtejä revolutionäärisellä soundimaisemalla ja ratkaisukeinoilla. Kaikki tämä tapahtuu sarjakuvamaisissa ja maisemakuvauksillisissa auditiivisissa tunnelmissa.

“Dark Jazz” -albumi sai alkunsa kosketinsoittaja Mikael Myrskogin, puhaltaja Kenneth Ojutkankaan ja Artun (vibrafoni ja ksylofoni) yhteistyöstä Kansallisteatterin Faust-esityksen tiimoilta. Laulusolistiksi albumille pyydettiin jo Takalon edellisellä albumilla “Levoton klovni” (2021) vieraillut Kadi Vija. Vijan kuulaan pehmeä laulusoundi soi osana taidokkaan sävykästä instrumentaatiota nousematta liikaa soololaulun asemaan. Kevyen intensiivisesti soivaan yhtyeeseen valikoitui lopulta vielä harpisti Katri Tikka.

“Dark Jazz” on monivivahteinen ja mielikuvituksekas seikkailu animaatiomusiikin, vinkeän kauhujazzin sekä taiteellisemman orkesterimusiikin tiheässä metsikössä. Albumin alku on kuitenkin sen loppuosuutta kaksijakoisempi. Etenkin viihteellisistä mykkäelokuvatunnelmista kumpuava, Edgar Allan Poen säkeisiin perustuva “Evening Star”, hämyisä syrjäkujien “Dark Jazz” on kasarikauhusoundein kasaan punottua, laatutaattua mutta mielipiteitä jakavaa fuusiojaskaa. Valssahtava taidepläjäys “The Bells – A Song” sopii myös edellisen kuvaukseen.

Keskiverto-musiikin ymmärtäjälle albumin selkeämmin hahmottuva osio alkaa kauniisti ja selkeäpiirteisesti sovitetusta “Hän tulee mun sänkyyn” -tulkinnasta, joka käy onnistuneesta ja perustellusta tribuutista Pave Maijaselle. Monimuotoisimmin soineen Ismo Alanko Säätiön piirteillä operoiva instrumentaali “Skeleton Führer” ja Edith Södergranin ja Uuno Kailaan runouteen perustuva “Tähdet” sekä kirjailija Eino Santasen tekstiin pohjaava “Tästä joka suuntaan kesä” vivuttavat lähestymiskulmaa enemmän orkesterisäesteisen taidepopin suuntaan. Viimeksimainittu kohoaa lopulta albumin ehdottomaksi kohokohdaksi herkullisen tarttuvan kertosäkeensä ansiosta.

Albumin päättävä viihteellisestä hevi-jazz-palasta “Drinking in Paris” olisi The Doors ollut myöhempinä, sävellyksellisesti hiipumaan päin olleina päivinään ylpeä. Herkän kelmeä ja minimalistinen “Tulevaisuuden varjo” on hyvä kappale mutta sijainniltaan kummallisessa kohtaa albumia jättäen kokonaisuuden loppuhuipentuman vajaaksi potentiaalistaan.

“Dark Jazz” on parhaimmillaan huikean hieno ja kauttaaltaan esityksen osalta priimaa. Heikoimmillaan säveltaiteen toimittamista varjostaa kaatumisen vaara tekotaiteellisen ja musiikillista hassuttelua musiikillisen hassuttelun vuoksi diipa-daapan puolelle.

3½/5