Anna Inginmaa : Yhdeksän elämää – “Samettista sointia ja sielunruokaa”

Aikamme paitsi hurmaavimpiin, myös sielukkaimpiin pop-iskelmä-jazzin laulajattariin lukeutuva Anna Inginmaa on julkaissut debyyttialbuminsa, “Yhdeksän elämää”. Nuorehkosta iästään huolematta elämää nähneen artistin pehmeän jazz-laulannan syistä tihkuu vangitsevuus, intohimo, viattomuus, viekkaus ja leikittelevyys, samassa tehokkaassa yhdentoista kappaleen paketissa.

Mielenkiintoista on, että hänen artistinuransa voidaan kuvata kulkeneen tavanomaisesta poiketen varsin takaperoisesti. Kauko Röyhkän ja Pekka Laineen kaltaisten päällikkötason marginaalimusiikkitoimijoiden johtamien bändiyksiköiden nostettua Inginmaan nimen tiedostavien musiikinkuluttajien joukkoon viimeisen vuosikymmenen aikana moni muu pop- ja iskelmäartisti kulki huomattavasti siloitellumpaa polkua kohti orastavaa sukseeta. Musiikillinen lopputulos Inginmaan kohdallaan on kuitenkin kosolti parempi kuin ylipäätään valtaosalla valtavirran huippupoppareista näivettymäisillään olevista iskelmätaivaalle pyrkivistä puhumattakaan.

Vuonna 2022 ilmestynyt Inginmaan debyytti-EP, elokuvakerronnallissuutta tihkunut “Film Noir” valoi kuitenkin jo vakaata uskoa sille, että laulajattaren kappaleet ja karisma kantavat kepeästi omillaankin. ‐ Siitäkin huolimatta, että albumilla sävellyksellistä pönkkää Inginmaan omien biisien oheen ovat kiilanneet Laine ja Kyösti Salokorpi.

Inginmaa vaikuttaa artistina kaiken keveyden ja kiusoittelevuuden vastapainoksi kutkuttavan ristiriitaisesti vanhalta sielulta, mitä ominaispiirrettä albumin osaavasti rustatut tekstit korostavat taidokkaan laskelmoidusti. Näistä vastaavat Rosa Liksomin lisäksi Maritta Kuula, Rosita Luu -yhtyeestä tuttu Merita Berg ja Röyhkä.

Intiimin piinaavalla, 1960-lukulaisen gangsteritarinan sykkeellä tunnelmaansa kaappaava ja vapauttavina energia-aaltoina vellovalla kertosäkeellä upean jännitteen ja osien välisen kontrastin rakentava “Lemmenmalja” on kerrassaan jalat alta vetäisevä avausraita. Autenttisen seiskytlukuisen soundi- ja fraseerausmaailman omaava “Älä soita” on taas ällistyttävän kovalla pieteetillä laadukkaasti Carola-generaattorin läpi mankeloitu schlager, vaikka ehkä jotain pientä lisänostatusta kappaleen kertosäe jääkin huutamaan. Mielettömän tyylikkäästä urku-morsetuksesta heruu biisissä plussaa.

“Koti-ikävässä” Annan laulun presenssi korostuu erityisesti. Taidokkaana laulajana hän ei pyri kliiniseen laulusuoritukseen vaan Laila Kinnusen ilmaisun kaltaiseen, puhuttelevan tonaaliseen ilmekkyyteen, mitä ei moni tämän ajan vokalisti oivalla alkuunsakaan tehdä. ’60- ja ’70 -lukujen taitteen melankolisesti helmeilevä disko-funk mukavan epäkonventionaalisine sovitusratkaisuineen tukee edellämainittua tulkintatyyliä. Hieman ilmeettömästi klompsutteleva “Hullu akka” meneekin sitten selkeästi lähemmäs Eartha Kittin kaltaista, eksoottisen viihteellistä kabaree-jamboreeta, vaikka biisin kertosäkeessä mennäänkin ihan kotimaisen pop-rockin sapluunalla.

‘Coltti vyön alla, suu pesty saippualla’ -laini on kovimpia kotimaisia iskurivejä pitkään aikaan. Tarinaa runonlausunnan omaisesti kuljettavat säkeistöt tuovat taas “Sulautuminen” -biisiin mukavasti Velvet Underground & Nico -tyyppisiä viboja. Etenkin Laineen kitaroinnin ollessa jopa kevyen grungahtavaa. Western-surf-kitaratyylittelyn The Doorsista muistuttavaan synkkyyteen kietova “Aaverakastaja” on myös tyylikäs, mutta potentiaaliinsa nähden sävellyksellisesti hieman piippuun jäävä biisi.

Albumin B-puolen tyylipuhtaimpien vetojen joukkoon kuuluva “Milky Wayn laidalla” sisältää oikein toimivia The Beatles -henkisiä rytmiikkaratkaisuja. Ainoastaan jäin miettimään, miksi ‘Linnunradan laidalla’ ei nimeksi kelvannut. Liianko banaali? Albumin kiihkeimmin potkivassa gangsterittaren boustauksessa, “Salamurhaajassa” on havaittavissa The Zombiesin ja Nancy Sinatran musiikillista DNA:ta hyvin viihdyttävässä muodossa.

Albumin syömähammas on kuitenkin ehdottomasti singlenä täysin ansaitusti julkaistu “Kuolleen naisen kengät”, jonka tyylipuhdas retrahtava Suomi-iskelmän toisintaminen toimii puhtaimmillaan hyvinkin autenttisesti. Kappaleen kertosäkeen laskevan bassokulun vastapainoksi rakennetut nousevat melodiasoitinten sävelet kohottavat biisin maagisuuskerrointa olennaisesti.

Albumin yllättävin irtiotto on kuitenkin vielä edeltäjäänsäkin tarttuvampi ja menevämpi, “Ring Ring”, joka hieman eri tyyppisellä soundimaisemalla voitaisi kirjata modernin kotimaisen indie-popin onnistumisten kirjoihin ripauksella trip-hop-rytmiikkaa. Ja niin, miksipä sen ei voisi tehdä nytkin.

Biisin tekstin rakkaudenjanoinen, yöllinen kohtaaminen on kuin optimoitu osumaan juuriaan arvostavien nuorten aikuisten tunnehermoon. Albumin komppikitaravetoinen päätösnumero, “Aarre” on sävellyksenä sukua Tibsenien ‘Mustalaisviululle’. Biisi on periaatteessa pirun kaunis, mutta joka sovituksensa osalta jää hieman sekavan toispuokeiseksi. Pekka Laineen esapulliaismainen melodiakitarointi biisin puolivälissä olisi voinut riittää kappaleen melodisena somisteena pitkin sen matkaa ilman avaruusajan multi-instrumentaalimössöksi paisuttelua biisin riisutun intro-osuuden jälkeen.

Ja niin. Annahan tulkitsee koko albumin läpi paitsi todella hienovaraisesti fraseeraten, myös vangitsevasti ja koskettavasti. Albumin biisien tekstit ovat humoristisen vietteleviä, raatelevia ja puhuttelevia eikä mitään nykyajan iskelmäbulkkiköntsää. Sävellyksinä albumin biisit ovat myös kaikin puolin ammattitaitoisia ja kunnianhimoisesti toteutettuja.

Kun Anna musiikillisine tukijoukkoineen onnistuu vielä löytämään niiden kesken pykälää tikimmän tasalaatuisuuden ja tavan pelkistää biisejä niiden ydinalueiden korostamiseksi, heilahtaa täydet pisteet helposti… sillä se eleganssi mikä tästä touhusta välittyy, on nykyisellä Suomen musiikkikentällä ihan omaa luokkaansa. PS. Ina Forsmania en edellämainittuun mukaan laske, kun kerta on asunut jo hyvän tovin Saksan maalla.

4/5