Anna Inginmaa & Hypnomen : Maailma katoaa – “Mukaansa tempaavaa, menneen ja nykyisen keskenään sulattavaa sointia”

Kahdeksan vuotta sitten omaleimainen tulkitsijatar Anna Inginmaa teki säväyttävää jälkeä Hypnomenin ja Kauko Röyhkän kanssa yhteistyönä työstämällään, urbaanin retrosti folkahtavalla pitkäsoittolevyllä “Huominen on uni“. Kollaboraation alkuvuonna 2024 ilmestynyt jatko-osa, “Maailma katoaa” on toteutettiin lopulta kaksin Inginmaan ja Hypnomenin kesken, ja hyvä niin.

Edeltäjänsä tavoin Stupido Recordsin julkaisema “Maailma katoaa” perustuu 1960- ja ’70- lukujen afro-amerikkalaiseen rytmi- ja tanssimusiikkiin, lattarirytmeihin ja kuplivaan souliin. Eikä ole ollenkaan liioiteltua, että paikoin Inginmaan tulkinnassa on mukana myös Carolan kaltaisiin 1960-luvun dramaattisten iskelmälaulajattarien sielun työhön verrattavissa olevaa tunteiden tulkintaa. Asiaa auttaa olennaisesti se, että albumin lyriikat ovat tehokkaasti osuvia, elämän kolhimaa sielua hoivaavia tarinoita erinomaisen tarkkanäköisillä ihmissuhdekoukeroiden kuvauksilla, ilman kuluneita kliseitä.

Akustisesta kitaraintrosta freesipotkuiseen pop-souliin puhkesva “Synnyin auringosta” avaa albumin kaikilla sen vahvimmillaan elementeillään. Hypnomenin sofistikoituneen patinoitunut tavaramerkkisoundi tukee Inginmaan notkeana liekehtivää lauluääntä. Keveän aurinkoisesti säikehtivä “Aamuyön valoon” voisi aivan hyvin istua retrompaan Lana Del Reyn tai Ina Forsmanin retro-soul muottiin, mutta Inginmaa tekee biisistä täysin omansa.

Kokonaisuuden sähäkin biisi suorastaan rockaa Hypnomenin liiterin ja kitaristin Pekka Laineen ja urkuri Sami Niemisen piiskaamana “Sukellan” sekä erinomaisella tekstillä varustettu menestyjätarinan nurja puoli “Tahdon kaiken”. Albumin syvin notkahdus tapahtuu tämän jälkeen jopa masentavuuden partaalle kuulijan repivään “Keväästä syksyyn”. Hypnomen ja Inginmaa onnistuvat saamaan Ankilta viiden vuosikymmenen takaa lainaanansa lattari-slovarin, “Katoavaisuuden” soimaan huomattavasti notkeammin ja sulavammin kuin mitä alkuperäinen versio. Jopa karibialaisittain.

B-puolen avaava “Salainen ranta” svengaa rennon letkeästi Inginmaan pitäessä kuulijoita hyppysissään viettelevän tulkintansa avulla. Kilkkasvien perkussioiden jännittämä “Maailmanloppu” sukeltaa laitapuolen urbaaniiin pahisteluun ja gangsterimaailman kaltaiseen elämäntyyliin kuudenkymmenen vuoden takaisine retrahtavan urbaaneine juonteineen. Kertosäe iskee kuitenkin yllättäen naamalle kuin The Pointer Sistersin shuffle-svengi parhaimmillaan. Elämän makoisuudesta ilmeisestikin kertova “Vie sucrée” saa tyylipisteet osakseen, vaikka ranskankielen taidottomalle biisin funktio ja sanoma jäävätkin jossakin määrin mysteereiksi.

Maritta Kuulan sanoittama, vahvan draaman kaaren omaava videobiisi “Kuollut mies” on albumin vahvimpia ja taiteellisimpia biisejä, jossa Inginmaan katkonaisen taiteellinen vokaalisuoritus keikkuu vaan vaarallisesti ylitulkitsemisen rajoilla. Valitettavasti se tapahtuu tällä kertaa myös kappaleen pysäyttävän sanoman välittymisen kustannuksella. Pelkästään kaiutetun ja efektoidun twang-kitaroinnin koristama “Lumous” oikaisee kruunaa lopulta upean, perinnetietoisen mutta vahvasti tässä päivässä kiinni olevan albumikokonaisuuden.

Anna Inginmaa ja Hypnomen ovat onnistuneet loihtimaan heti vuoden alkuun erään koko auringonkierron tyylikkäimmistä kokonaisuuksista. Tämä kaikki tapahtuu pakottomasti, luonnonmukaisesti, vuosikymmenten patinoimalla tyylitajulla ja piin kovalla ammattitaidolla sielukkuutta unohtamatta.

4½ / 5