Ensimmäinen vuosikymmen 2000-lukua on takana ja joka puolella listataan vuosikymmenen parhaita levyjä. Päätimme ottaa hieman erilaisen lähestymistavan tällaiseen muisteluun. Listaamme levyjä, jotka ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet liian väheiselle huomiolle.
Kuudennessa osassa esitellään 12 alternativemetallia-albumia meiltä ja maailmalta. Muista myös kuunnella Radio Noisen puolelta Kuningaskerho-ohjelma, jossa soitetaan kappale jokaiselta listatulta artistilta. Kuuntele ohjelma tästä!
SikTh – The Trees Are Dead & Dried Out Wait For Something Wild (2003, Anssi Tenhunen)
SikTh on nykyisin kuollut ja kuopattu, mutta muistan edelleen kuinka hämmentävää oli aikoinaan kuulla MTV:ltä SikThin How May I Help You -musiikkivideo. Bändin progressivinen polyrytmikikkailumetalli jotenkin hämärästi perustuu melkein pelkästään hämärien kitarakuvioiden dissonansseille ja kahden aggressiivisen vokalistin käyttöön, mutta silti bändi saa ehjän ja groovi-rikkaan kokonaisuuden. Lisäksi bändiltä löytyy pelisilmää koveroida Nick Cave & The Bad Seedsiä ja kaikenlisäksi onnistua tekemään Tupelo-kappaleesta pistävän tunnelmallisen ja oman näköisen version.
Zao – Funeral of God (2004, Tom Sundberg)
Zao on kristillistä elämänkatsomusta ja Carcass-henkistä metalcorea yhdistelevällä musiikillaan aina ollut pienoinen outolintu. Jo aikoja sitten suoremman gospel-julistuksensa metaforisempaan, mietiskelevämpään sanoitustyylin vaihtaneen yhtyeen seitsemännellä albumilla kuultavat puhtaat lauluosuudet karkottivat varmaankin aikoinaan vanhoja faneja. Biisit ovat osin suorempia, ja melodisempaa laulua viljellään siellä täällä, mutta kaikki sopii levyn alakuloiseen tunnelmaan. Brutaalimpaa, sludge-henkistäkin runnomista on kuitenkin sen verran että MTV-ihottumaa on turha pelätä. Nerokkaimmin ääripäät risteytetään In Times Gone Pastissä, jossa runollisen kauniit tunnelmat vaihtuvat ahdistavan raskaaseen synkkyyteen tavalla, joka jättää haukkomaan henkeä. Tutumpaa Zaoa taas edustaa kaksikko The Rising End ja The Last Revelation. Funeral of God on lopulta hyvinkin monipuolinen levy jonka nietzscheläisen perusoletuksen nykypäivään siirtävän ajatusleikin luulisi kiinnostavan uskovaisia ja ateisteja yhtä lailla.
Unearth – The Oncoming Storm (2004, Jarno Leivo)
Metalcoren ympärillä pyöri vuosituhannen alussa monenlaista yrittäjää, mutta Massachussetin Unearth nousi tämän albumin kanssa sävellystensä osalta melko johtavaan asemaan. Sen häpeilemätön flirttailu 80-luvun hevin kanssa toimi luonnollisena laajennuksena, ja juuri siitä syystä, ettei sitä viety liiallisuuksiin. Kitaristi Ken Susi on yhtyeen aivot, ainakin sävellystyön suhteen. Tuon herran potentiaali nousi tämän albumin myötä hitusen laajempaan tietoisuuteen, mutta tästä huolimatta Unearth ei vielä tänä päivänäkään ole noussut mihinkään valtaisaan suosioon. Toisaalta hyvä varmasti näin, sillä levy-yhtiöiden sormenjälkien vaikutus on luonnollisesti pysynyt melko näkymättömissä tästäkin albumista eteenpäin kuljettaessa. Vai voiko joku vastustaa rennosti rullaavaa, mutta tiukkaa Zombie Autopilotia?
Raging Speedhorn – Raging Speedhorn (2001, Tero Kallio)
En ole kovin usein törmännyt bändeihin, jotka ovat käyttäneet kahta vokalistia onnistuneesti. Englantilainen jo edesmennyt Raging Speedhorn on kuitenkin yksi tuohon harvaan joukkoon putoavista orkesterista. Bändin omaa nimeä kantava debyytti tarjoilee hienon sekoituksen erilaisia musiikkityylejä -sludgecoreksikin tätä on nimetty. Tarjolla on niin hardcorea kuin groovaavaa ja raskasta metalliakin. Black Sabbath on tämänkin bändin kohdalla ollut varmasti merkittävässä roolissa. Raging Speedhorn onnistui kuitenkin löytämään tunnistettavan oman soundin ja erityisesti livenä bändin oli todella raivokkaan energinen. Bändin myöhemmät julkaisut eivät ole enää tavoittaneet tämän debyyttilevyn uhoa ja voimaa. Oikeastaan vain bändin livelevyllä löytyy sama vimma. Nykyään tätä levyä on mukava välillä lyödä soittimeen, kun haluaa annoksen raivoa.
Kaihoro – Boulder (2007, Jarkko Veijalainen)
Kotkan Karhulasta kajahtaa! Kaihoron taustalla on tunnettuja äijiä monesta metallibändistä mm. Total Devastation, Omnium Gatherum ja Manitou. Kaihoron on minusta näistä bändeistä mielenkiintoisin rakkaudestani rock-musaan. Kaihoro yhdistää Boulder-albumillaan taidokkaasti rullaavaa stonerrock-jyystöä metalliseen ja sludgemaiseen poljentoon, jossa ei tingitä tuumaakaan tarttuvuudesta. Boulder on kokonaisuutena raskas, monipuolinen ja haastava metallirock-albumi, joka innostaa välittömästi ja kasvaa entisestään kuuntelukertojen myötä. Bändin tuorein psykedeelinen Skyhook-albumi alleviivaa entisestään bändin ilmiömäistä muuntatumiskykyä.
Jucifer – L’Autrichienne (2008, Tom Sundberg)
Juciferin muodostaa Amber Valentine (kitara, laulu) ja Edgar Livengood (rummut). Ranskan ristiriitaisesta kuningattaresta Marie Antoinettesta kertova L’Autrichienne on duon yli viisitoista vuotta kattavan uran tähänastinen huipentuma. Bändi ei aikaisemminkaan osannut pysytellä vaan yhdessä ilmaisumuodossa, vaikka musiikki noin yleisesti ottaen on liikkunut jossakin stonerin ja melodisemman indierockin välimaastossa, mutta tällä kertaa tyylijakauma on aivan käsittämätön. L’Autrichienne käsittää 21 biisiä ja harva niistä muistuttaa edes läheisesti toisiaan. On muutaman minuutin stoner-groovea, on puolen minuutin grindipläjäyksiä, noiserockia, psykedelisiä balladeja ja kymmenen minuutin doom-laahauksia. Ja silti kaikki toimii, koska biisit vaan yksinkertaisesti ovat niin hyviä. Eihän tätä toki yhdeltä istumalta käsitä, mutta kannattaa rauhassa kypsytellä musiikkia kera sanoituksien, jotka sekä englanniksi että ranskaksi tulkitsevat Marie Antoinetten vaiheikasta elämää.
Glassjaw – Everything You Ever Wanted to Know About Silence (2000, Tero Kallio)
Glassjaw nousi vuosituhannen alussa metallisemman alternativen kärkikastiin jo debyyttialbumillaan. Toki bändi ehti kypsytellä soundiaan useamman vuoden ennen ensimmäistä albumia. Tuolloin kovassa maineessa ollut tuottaja Ross Robinson antoi myös tälle Everything You Ever Wanted to Know About Silence -levylle loppusilauksen ja tulos on hyvin onnistunut. Screamoksi tätä nykyään varmasti kutsuttaisi tai vaihtoehtoisesti post-hardcoreksi. New Yorkin hardcore-skeneen juurensa kasvattanut Glassjaw onnistuu yhdistämään kierot biisirakenteet järkeviksi kokonaisuuksiksi eikä biisit loppujen lopuksi ole kuitenkaan ihan niin päättömiä miltä ne ensi alkuun vaikuttavat. Bändin nykytila on hieman avoin. Uutta materiaalia on ilmeisesti jälleen tekeillä, mutta viralliset infot ovat vielä kiven alla ja Twitter ilmeisesti ainut kanava, josta bändi tietoa tulevasta tiputtelee pikku hiljaa.
The Workhorse Movement – Sons of the Pioneers (2000, Tero Kallio)
2000-luvun alussa nousi esiin monia bändejä, jotka sekoittivat musiikissaan hyvin erilaisia tyylejä. Suurin menestys toki oli rapin ja metallin yhdistely, mutta samoilla kentillä toimi monia muitakin Faith No Moren ja Sepulturan vaikutuksille alttiina olleita kokoonpanoja. Yksi mielenkiintoisimmista oli albumimitassa uransa kovin lyhyeen jättänyt Detroitista kotoisin oleva The Workhorse Movement. Yhden omakustannelevyn lisäksi bändi julkaisi vain tämän Sons of the Pioneers -levyn, joka on vaikuttava sekoitus metallia, hard rockia, hip hopia, reggaeta ja montaa muuta tyyliä. Edelleen levy jaksaa herättää vain positiivisia mielikuvia. Jo levyn nimessä viitataan pioneereihin ja levyltä voikin hyvin poimia erityisesti kaksi raitaa, jotka kuvaavat hyvin The Workhorse Movementia – Keep the Sabbath Dream Alive ja Feel Like Bob Marley summaavat täydellisesti mistä tässä bändissä oli kyse. Nykyään osa bändistä vaikuttaa Dirty Americans yhtyeessä, joka on huomattavasti perinteisempi rock-bändi.
Raunchy – Confusion Bay (2004, Anssi Tenhunen)
Kaikki tietävät In Flamesin, Soilworkin ja Arch Enemyn, mutta kuka tietää Raunchyn? Tanskalaisen bändin toinen levy Confusion Bay tuli hieman puskista ja itsekin ostin sen lähinnä impulsiivisostoksena. Levyä kuitenkin tuli pyöritettyä levylautasella muutaman vuoden ajan todella tiuhaan, varsinkin bändin vokalisointi miellytti omaa korvaani. Bändin seuraava levyn kohdalla iski sama ongelma kuin monia muita lupaavia artisteja kohtaan: Uusin harvoin on paras. Jos edellinen levy, tai korkeintaan edelliset kaksi levyä, on sen verran kovia, että yhtyettä kohtaan nousee niin kovat odotukset, jolloin siihen seuraavaan levyyn tuppaa pettymään lähes aina, ellei se ole oikeasti ihan klassikkomatskua. Raunchyn kohdalla se oli sen kaksi levyä, sillä uusin levy Wasteland Discotheque olikin jo aikamoista kuraa. Confusion Bay on sen sijaan tsekkaamisen arvoinen levy.
Ninjaspy – Pi Nature (2007, Anssi Tenhunen)
Ninjaspy on yksi itselleni uusimpia löytöjä ja se onkin todella jännää kamaa. Bändi yhdistää kolmea eri groovemusiikin lajia saman katon alle: funk, ska ja asennemetalli. Levyn päällipuolisin tunnelma onkin todella positiivinen ja monipuolinen vokaalityöskentely voi tehdä tästä tulevan kulttiklassikon omassa genressään. Ninjaspyn tunnettavuutta rajoittaa tämä ns. “lack of Canada-export” -ilmiö. Toisin kuin jenkkiartisteilla jotka pakkotuputetaan maailmalle vaikka ne olisivat kuinka paskaa, Kanadassa jos artistia ei koeta tarpeeksi vientikelpoiseksi muualla maailmassa, niin sen vientiä ei sitten edes yritetä tukea. Tämä kävi aikoinaan myös mm. Devin Townsendin kohdalle ja jopa nykyään supertähtiasemassa olevalle Bryan Adamsille, jonka debyyttilevyä sai muualtakin kuin erikoiskaupoista Suomessa vasta “Summer of 69” hitin aikoihin, 4-5 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Ninjaspyn levyä ei saa (vielä) ostettua Suomesta, mutta levyn saa kuunneltua esimerkiksi Spotifystä.
Karnivool – Themata (2005, Anssi Tenhunen)
Karnivool kävi juuri vastikään Tavastialla progressiivista rockmetalliaan ja näyttäisi siltä että bändi on saamassa tarvitsemaansa huomiota. Sanokaa minun sanoneen, mutta tämä tulee olemaan seuraava iso nimi progressiivisen rockin saralla. Tutustuin itse levyyn ensimmäisen kerran syksyllä 2006 ja se tuli todella puskan takaa, kaverini nimittäin sattumalta löysi heidän Myspace-sivunsa ja linkitti sen minulle. Heti ensimmäisen biisin jälkeen olin myyty ja lähdin seuraavana päivänä ostamaan levyä ja samalla pettymään. Levyllä ei ollutkaan Euroopan jakelua, joten jouduin importoimaan levyn Australiasta. Toisella levyllä bändi oli enemmän pitkiä progebiisejä kun ensimmäisellä levyllä on suurin osa levystä radiopitkää rallia. Yhdellä lauseella kuvattuna levyllä yhdistyy Toolin tunnelmallisuus, äänimaisemamaalailu, popmelodiat, metallin raskaus ja laulaja Ian Kennyn mahtavan monipuolinen ääni.
KMA – Ääripäät (2002, Anssi Tenhunen)
KMA:n ainoaksi jäänyt levy on merkkipaaluteos. Se on nimittäin ensimmäinen suomenkielinen numetal-albumi. Harmi vain että levy julkaistiin vasta kuusi vuotta numetal-buumin alkamisen jälkeen, kun koko buumi oli jo kuolemassa. Levyä pidettiinkin aikoinaan lähinnä vitsinä, kuten koko numetalia noin muutenkin tässä vaiheessa massiivisen kiroilun takia. Levy saikin meiltä aikoinaan massiiviset kaksi tähteä. Nyt näin kahdeksan vuotta levyn julkaisemisen jälkeen pyöräytin levyn huumorimielessä uudelleen levysoittimeen eräs päivä ja huomasinkin jossain vaiheessa että se oli pyörähtänyt kymmenen kierrosta soittimessa. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin tämä levy on oikeasti aika hyvä. Ainoa mikä tässä edelleen on hieman naurettavaa on levyn lyriikka ja varsinkin “hittisinkussa” Pommeja, mutta kirosanoja ei ole ja sekä tuotannollisesti, että musiikillisesti levy on todella timanttista kamaa. Major Label -yhtyeen faneille uppoaa varmasti.