Aija Puurtinen & Brooklynin satu : Julmat jäähyväiset – “Uuden mantereen soinnutettuja tarinoita vähemmällä fingelskalla”

Aija Puurtinen & Brooklynin satu on eräs vuosituhannen mielenkiintoisimpia ja tyylikkäimpiä kotimaisia kokoonpanoja. 2019 julkaistu “Lännen maata” on ajaton ja kiistatta amerikansuomalaisten siirtolaisten sopeutumista ja uudella mantereella selviytymistä kuvannut mestariteos. Honey B & The T-Bones -duon, Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen luotsaama vanhan ajan amerikkalaista tanssisaliorkesteriromantiikkaan luottava ja sen ajan juurevaa kantri-folkia mallintava sekstetti on julkaissut kolmannen pitkäsoittonsa. Pitkälti Perttu Hemmingin vahvoihin ja todenmukaisiin teksteihin tukeutuvan yhtyeen “Julmat Jäähyväiset” on luontevaa, tosin pykälän helpommin omaksuttavaa jatkoa “Lännen maata” -albumin mukaansatempaavalle tarinankerronnalle.

Nyttemmin jo useita vuosia Honey B & The T-Bonesissakin soittaneen, Puurtisen ja Kuloniemen jälkikasvun Mooses Kuloniemen yllättävän polyrytminen rumputyöskentely, yhtyeen tuoreimman jäsenen, Helmi Antilan maukkaasti vonkuva viulu ja Eero Grundströmin harmoonityylittely loihtivat osansa yhtyeen juurevalle ominaissoundille.

Albumin raadollista olosuhteiden armoilla selviytymisen tematiikkaa sivutaan jo desperado- ja vankilaulujen tunnelmia tavoittavassa, riipivän hienossa avausbiisissä, “Oregonin buutsit”, joka toimii myös tyylillisenä siltana “Lännen maata” -albumilta tälle rikkaan fingelskan hyödyntämisen myötä.

Brooklynin satu ei ole kuitenkaan jäänyt pyörittelemään samoja perinne-americanan musiikillisia palikoita, vaan on onnistunut uutukaisella päivittämään soundiaan. Myös biisien sanoitukset ovat lähempänä puhdasta suomea ilman amerikansuomen lainoja, joiden merkityksiä joutui aina välillä pähkäilemään ihan tosissaan.

Kalifornian maastopaloista viitteellisesti kertova singlebiisi “Katson kukkulalta kaupunkiin” yhdistelee puolestaan dänshaali-tangon, bluegrassin ja Eaglesille ominaisen, klassisen pehmorockin elementtejä. Albumin ehdottomien helmien joukkoon kuuluu heläsointisen toiveikkaasti soiva “Thunder Bay”, joka toimii kokonaisuuden raskassävyisen alun jälkeen tunnelmaa keventävänä numerona. Erityisesti metsätyöläisistä, suomalaisuudesta, utopian ja todellisuuden sekoittumisesta kertovan säkeen jälkeen sisään uiva ‘Kaunarit’-tunnarimelodian kitaroitu alkupätkä kertoo paljon yhtyeen luovan voiman sarkasmin tajusta.

Pelttarin Ahdin legendaarisen Kadotettujen keveää, viuluvetoista reggae-punk-rock-meininkiä lähestyvä, huikean hieno, sävyltään optimistinen seurustelusuhteen päättymistä enteilevä “Laitan sormuksen koteloon” nousee instantisti esiin albumin tehokkaimpana ja tarttuvimpana kappaleena.

“Amerikansuomalainen rukous pt.1” utuisena, äänikollaasimaisuutta kolkuttelevana kappaleen vetää tunnelman taas syvempiin vesiin kertoen kokemuksen suomalaisten siirtotyöläisten epäinhimillisistä oloista, mutta silti tietyllä toiveikkaalla klangilla. Kuloniemen johdannolla käynnistyvä instrumentaali, “Pöytävuori” jättää puolestaan spoken word-intronsa myötä mukavasti tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Vaikka kyseinen dänshaali-polska toimii mukiinmenevänä välisoittona, jää se kokonaisuudesta hieman irralliseksi palaseksi. Myös haalean fiftarislovarin puolelle valuva albumin nimibiisi jää kokonaisuudella kappaleena edeltäjiensä varjoon.

Myös aikajanalla vuosisadan takaisen siirtolaisuuden nyansseista ja vuosituhansien takaisesta intiaanien folkloresta pikakelauksella nykyaikaan Helsinki-Vantaan vihaamiseen aikamatkaava albumin nimikkobiisi jää ensikuuntelun perusteella etsimään paikkaansa kokonaisuudella. Kyseistä ratkaisua puolustaa kuitenkin mukavasti kromaattisesti laskevalla teemariffillä alkava, nykyaikainen siirtolaistarina Jakomäki-Duluth -akselilta, “Soita sähköurkuja, baby”. Semi-rivakasta, tanssittavasta tempostaan huolimatta biisi jää verrattain tylsäksi. Voi tosin olla, että livenä kappale pääsee selkeästi paremmin oikeuksiinsa. Selkeimmän irtioton mukavuusalueeltaan Aijan rykmentti ottaa kuitenkin melodramaattiseksi progeiluksi äityvässä, aavemaisen usvaisessa, “Dodge Cityssa”, joka palauttaa yhtyeen vetovoiman ennalleen. Albumin harmoonivetoisesti päättävän “Amerikansuomalainen rukous pt. 2”:n myötä uutta mannerta kiertävä hobo painaa päänsä reppunsa päälle. Yllään keskilännen tähtitaivas, korvissaan viheltävä, viiltävä preeriatuuli.

Hemmingin kirjoittamissa ja Aija Puurtinen & Brooklynin sadun tulkitsemissa tarinoissa jokainen huominen on uusi, kertomisen arvoinen seikkailunsa.

4/5