Twin Serpent : True Norwegian Blackgrass – “Melo kovempaa, misantrooppi!”

Twin Serpentin “True Norwegian Blackgrass” on alussa hieman luotaan työntävä levy. Sen olemassaolo tuntuu alkuun huonolta vitsiltä, mutta jonka äärellä huomaa nopeasti, ettei kyse ole lopunviimein mistään parrakkaiden hipsterien ironisesta konseptihuumorista. Se ei ole myöskään alunperin Turbonegron keksimän bläkkikselle naureskelevan herjan väljähtyneestä kierrättämisestä.

Yhtye tekee lähtökohtaisesti mahdottomasta ideasta yllättävän toimivan kokonaisuuden yhdistämällä The Stooges -juurisen garagerockin ja norjalaisen black metalin kylmän estetiikan puuvillapeltojen tuoksuisen bluegrass- ja hillbilly-estetiikkaan tavalla, joka ei kuulosta pakotetulta crossoverilta vaan aidosti kieroon kasvaneen identiteetin luomukselta. Banjon, mandoliinin ja akustisten kielisoittimien päälle rakennetut sovitukset eivät ehkä hengitä hengittävät samaa koleaa misantropiaa kuin varhaiset Mayhem- ja Dark Throne-julkaisut, mutta levyllä on jatkuva pillerihuuruisten takapihajamien kaoottinen tuntu, joka tekee kokonaisuudesta likaisen, elävän ja jopa musiikillisesti teatraalisen. Onpa mukana myös miltei kalevalamittaan riimitelty suomenkielinen biisi, “Kipu kivi”.

Suurin ongelma löytyy kuitenkin siitä, ettei Twin Serpent aina tunnu luottavan materiaaliinsa ilman ylikorostettua erikoisuudentavoittelua. Puhtaalla kitarasoundilla bläkkisriffien sahaava plunkluttelu ja vitsikkyyden rajapinnalla tasapainoilu syö ajoittain levyltä uskottavuutta, vaikka muusikoiden teknistä osaamista tai näkemyksellisyyttä ei voi kiistää hetkeksikään.

Erityisesti levyn keskivaiheilla kappalerakenne puuroutuu samanlaisiin tempojen vaihteluihin ja karjuvien vokaalien sekä hyväntuulisen renkutuksen törmäyttämiseen niin monta kertaa, että yllätyksellisyys alkaa kulua pois. Silti parhaimmillaan “True Norwegian Black Bluegrass” osuu johonkin todella omituiseen ja kiinnostavaan väliin, jossa black metalin nihilismi ja bluegrassin juurevuus kumuloituvat hersyvän viihdyttävaksi musiikiksi eivätkä suinkaan kumoa toisiaan. Oikeastaan ne korostavat toistensa absurdiutta ja tuovat tyylilajien rankimmat elementit esiin oudossa valossa. Jollakin kasittömällä tavalla tästä tulee mieleen turskan tuoksuinen Gogol Bordello.

Levyn äänituotanto ansaitsee myös kiitosta siitä, ettei kaikkea ole siloiltu kliiniseksi kuriositeetiksi, vaan soundissa on sopivasti likaa, hikeä ja kellarimaista tukkoisuutta. Twin Serpent ei välttämättä tehnyt vuoden tasaisinta levyä, mutta harva julkaisu kuulostaa näin vilpittömästi siltä, ettei sitä ole tehty kompromissit tai soittolistat mielessä.

3½/5