Vihan Muna : Meitä ei piirretty hymyilemään – “Soinnin taloudellisuus, kielen rikkaus”

(Do It Yourself, Stupid 2026)

Vihan Munan albumi “Meitä ei piirretty hymyilemään on kolkko”, kulmikas ja anteeksipyytämätön sukellus suomalaisen sielunmaiseman pimeimpään alakulmaan. Turkulaisen veteraaniyhtyeen teosta on tarkasteltava pintaa syvemmältä: se ei ole punk rockin viitekehyksessä vihaista mekkalaa vaan ennemmin harkittua rivien väleistä terävillä aatoksilla tökkimistä. Yhtye sylkee kuulijan kasvoille viiltävän sarkastista havainnointia yhteiskunnan vinoumista ja absurdeista piirteistä yhtenä pyrkimyksenä kenties herätelläkseen paatunutta kansanosaa.

1970-luvun lopulla maailmaan pyörähtänyt Vihan Muna ei pyri kolmannella täyspitkällään miellyttämään ketään, mutta ei myöskään sylkemään vihaansa vastustajiaan päin. Se operoi jossain punkin raivon, post-punkin kolkkouden ja vaihtoehtorockin hämäryyden leikkauspisteessä. Soundimaailma on karu ja orgaaninen, mikä korostaa tekstien lohdutonta painoa. Vokalisti-kitaristi Olli Kauniskankaan, kitaristi Hoss Siivosen kykyyn kanavoida sellaista autenttista pahoinvointia, jota harva kotimainen bändi uskaltaa enää edes tavoitella. Albumi tuntuu vastaiskulta kliiniselle radiopopille ja prosessoidun muoviselle ja yli-harkitulle ‘punkille’; se on rosoinen ja oudohko, mutta juuri siksi niin elinvoimainen.

Kappalemateriaali on kauttaaltaan vahvaa, mutta erityisesti albumin nimiraita tiivistää yhtyeen eetoksen: meitä ei todellakaan piirretty hymyilemään, vaan selviytymään tässä harmauden ja pettymysten kyllästämässä todellisuudessa. Rytmiryhmä – basisti Tomi Lyytikäinen ja rumpali Pekka Erik Eskelinen toimittaa komppipuolen minimalistisen tehokkaasti samalla, kun Kauniskankaan ja Siivosen kitarat piirtävät epävireisyyden rajamailla huojuvia, ahdistavia tekstuureja.

Kauniskankaan vokaalisuoritukset ovat suorasukaisuudessaan vangitsevan ajattomia mutta ilman itsetarkoituksellista nostalgiaa. Vierailevien laulajattarien, räkäisesti “Silakan silmät” duetoiva Lotta-Lucia Laine ja “Yön kadunlakaisijassa” komeasti tyylittelevän Tuula Amberlan roolit tuovat tahoillaan oivan mainiota lisä-twistiä kokinaisuuteen.

Vihan Muna onnistuu välttämään genren pahimmat sudenkuopat olemalla rehellinen omalle visiolleen. “Meitä ei piirretty hymyilemään” ei ole ‘hyvän mielen levy’, mutta se on varsin ehdoton teos musiikinkuluttajille, joka etsii musiikista totuutta tai edes sen heijastuksia. Mamba-matelijankin epämukavuuttaan kiemurtelemaan saava “Vaaran vuodet”, hersyvän oivaltava, kelpo-kansan kaksinaismoraalisuutta oivasti ruotiva “Saa ampua” ja kaiken maailman machoilulle kakun naamaan läsäyttävä “Miehuuskokeet” mainittakoon näistä parhaiten maaliinsa osuvina esimerkkeinä. Nämä ovat väkevää todistusaineistoa siitä, että kotimainen vaihtoehtomusiikki voi edelleen hyvin. Ja eritoten silloin, kun se uskaltaa katsoa syvälle kuiluun.

Tämä  vääristymien pilaaman maailman parantamiseen pyrkivä teos onnistuu pääosin tinkimättömyydestään, vaikka jokainen biisi ei ole aivan täysosuma. Vuoden tärkeimpiä kotimaisia julkaisuja tämä on silti lajissaan ilman epäilystäkään.

 3½/4