Dead Society : 1989-1993 – “Kunpa nämä biisit olisi ehditty levyttää kunnolla”

Näin sitten kävi, että helsinkiläisen Dead Societyn ainoa levyjulkaisu “1989-1993″ näki päivänvalon 33 vuotta keulahahmonsa traagisen, ennenaikaisen tuonilmaisiin siirtymisen jälkeen. Se sisältää kaikki kahdeksan Dead Societyn luomaa kappaletta ensimmäistä kertaa vinyylinä ja digitaalisiin palveluihin ladattuna.

Kyseessä oli siis kotimaisen post-punk-legenda Jore Vastelinin (1963–1993) viimeinen esiintyvä yhtye. Vuonna 1989 perustetussa post-punkia ja post hardcorea sotkevassa Dead Societyssa vaikuttivat alun alkujaan Joren pitkäaikaiset yhtyetoverit, rumpali Ykä Knuuttila (mm. Nolla Nolla Nolla, Musta Paraati ja Shadowplay) sekä basisti Haba Ehrström (Nolla Nolla Nolla). Vuonna 1991 alataajuuksien hoitotehtävissä ulkomaille hetkellisesti muuttanut Haba korvautui Japella (Stalin, Dolphins).

“Tuuli (studio demo 1989)” on maittavaa, uhmakkaalla, toisteisella groovella hypnotisoivaa härmäläistä ‘tappavaa vitsiä’. A-puolen lopulla kuultava versio kappaleesta on tikimmin nuottiin laulettu ja muutenkin siistitympi, mutta samalla jossakin määrin tylsempi. “Sydämenmuotoiset korvarenkaat (demo 1989)” jatkaa kappaleista selkeiten yhtyeen keulamiehen aiemman yhtyeen, Silmien perintöä pienellä melodisella häivähdyksellä varhaista Yö:tä.

Maanisella funk-pulssilla sykkivän basson ehdoilla toimiva, 1991 Helsingin Backstage -klubilla taltioitu live-versio samaisesta kappaleesta lähestyy teosta puolestaan jostain The Knackin ja loppuaikojen The Clashin suunnasta. “Helsingin kaduilla (live 1991)” -kappaleen tummasävyisenä koikkelehtiva raskaasti funkkaava svengi dynamisine kitaroineen pistää viimeistään toivomaan kappaleiden ympärille kunnolla lihaa ja tuotantoa.

B-puolella kuultava stemma-lauluilla kuorrutettu ja myöhempien aikojen Bad Brains ja Living Colour -henkisesti nykivä rytmiikka luo ehkä pisimmälle kehittyneimmän Dead Society -teoksen. Vaikka hieman tasapaksuksi uuden aallon rock-sapluunan paukutukseksi jäävä “Sumuisina öinä (live 1991)” ei ylläkään kappaleena edeltäjiensä tasolle, vakuuttaa yhtyeen intohimoinen yhteissoitannollinen ote kappaleen versiossa.

Vasta hieman aiempia versioitaan pidemmälle jalostettu ja hiottu “Tuuli (studio 1992 – synaversio)” sekä aiemmin demottamaton “Kannibalismi (studio 1992)” paljastavat lopun viimein Joren inhorealismin ja romantiikan risteymäpisteessä kipunoivan rock-runoilun todellisen lahjakkuuden. Tämä siitäkin huolimatta, että viimeisin “Tuuli” -versio paahdetaan tempon osalta tarpeettomasti ylikierroksilla.

Selkeiten NoMeansNo -yhtyeen rytmimoukaroinnin ympärille rakennettu “Status (live 1992)” ‘Gloria… In Excelsis Deo’ -outron saattelemana menee jo lähemmäs taide-punkia. Myöhempien aikojen DS-materiaalista ehdottomasti laadukkaimpien joukkoon kuuluva “Valossa hiljaisuuden (live 1992)” osoittaa, että yhtye ei jäänyt itsetarkoituksellisesti kikkailemaan, vaan osasi myös soittaa hienosti rullaavaa, gootahtavaa rockia. Viimeisenä kuultava “Revennyt aika (live 1992)” vahvistaa kyseisen poikeuksen todeksi. Saatekirje kertoo, että yhtyeen oli tarkoitus julkaista EP vuonna 1992, mutta materiaali jäi demoasteelle Joren kuoleman vuoksi.

Niinpä… Hävyttömällä vauhdilla ohi kiitävää aikaa ja elämää ei noin vain hallita. Sen Dead Societyn hemmot saivat omakohtaisesti kokea kovimman kautta. Saattaa kuitenkin olla, että kyseiselle raakileäänitekokoelmalle on kasautunut nippu hiomattomia jalokiviä, joiden materiaalissa on ollut aineksia jopa aikalaisensa, Mana Manan “Totuus Palaa” -levyn tasoiseen kulttialbumiin. Tämä Stupidon albumiprojekti on toisaalta taas ollut musiikkiarkeologiaa parhaimmillaan. Siitä piste plussaa.

4/5