Black Twig : Paper Trees (2012) – Voimaa ei vältellä, pehmeyttä ei pelätä

Black Twig : Paper Trees
(2012, Soliti)

Kotimaisen rockin kansainvälisestä vientipotentiaalista on jauhettu jo kyllästymiseen asti päähuomion keskityttyä liikaakin kaupalliseen, popimpaan raskaaseen rockiin. Harva musiikinkuluttaja tulee ajatelleeksi, kuinka paljon erinomaisia, kansainväliseen menestymiseen tarvittavilla eväillä varustettuja yhtyeitä operoi maamme pienissä indie-skeneissä. Pääkaupunkiseudulla vaikuttava Indierock-yhtye Black Twig on yksi erinomainen esimerkki tällaisestä yhtyeestä.

Sen musiikki on pehmeää, kehräävää, ja tasapainoista modernia rockia, jolle kuulijakuntaa soisi löytyvän reilusti ulkomailtakin. Vuonna 2010 julkaistu yhtyeen debyytti-EP, Swan at Tea sai jo hyvin huomiota kotimaan indierock-medioissa. Viime vuonna Black Twig kiinnitettiin Astrid Swanin ja The New Tigersin ohella Johanna-kustannuksen entisen A&R-työläisen, Nick Trianin tuoreelle Soliti -levy-yhtiölle.

Black Twig kuulostaa jo ensimmäisellä albumillaan taitavalta, ennakkoluulottomalta, kansainväliseltä ja päämäärätietoiselta ryhmältä. Yhtyeen taiteellisessa rockissa on suoraselkäisyyttä ja kontrastia, eikä se vilkuile liikaa sivuilleen. Ilmeisesti pitkälti Trianin ansiosta sovituksiin ja tuotantoon on saatu tunnistettavia aineksia ja soundimaisemaa paitsi brittiläisestä, modernista, popahtavasta kitararockista, myös grungahtavasta jenkkipörinästä. Aika ajoin sonicyouthmaiset fuzz-kitarat tuovat voimaa ja tasapainoa pääosin minimalistisen kauniilla elementeillä pelaavaan, helmeilevään yhteissoittoon. Siinä missä Janne Markkasen säröbasso rouhii kutkuttavasti repien rikki samettista äänimaisemaa, Aleksi Peltosen rumputyö miellyttää kevyellä, pelkistetyllä tyylillään, mikä korostuu entisestään rumpusoundien ollessa rikassoundiset.

Black Twigin soundista on aistittavissa kaikuja Sonic Youthin lisäksi ainakin  Warsawin (pre-Joy Division),  Pink Floydin, Teenage Fanclubin, Mogwain, kuin myös kotimaisten Jolly Jumpersin ja The Flaming Sideburnsin äänimaailmoista. Vakuuttavalla brittiaksentilla laulavan Aki Pohjankyrön vokalisointi muistuttaa flegmaattisen määrätietoisine fraseerauksineen ja niekautuksineen paljon David Gilmourin tulkintatyyliä.

Paper Treesin kuuntelemisella on rauhoittava vaikutus. Albumi kuulostaa kieltämättä hohtavalta, hauraalta, rapisevalta ja navakoitten puuskien riepottelemalta, mitä ajatusta levyn pelkistetty ja tyylitajuinen kansitaide onnistuu hyvin tukemaan. Yksittäisinä albumin biisit eivät juurikaan nouse toistensa yläpuolelle, vaan usvainen kokonaisuus etenee kiihdyttäen keskimääräistä tempoaan tripin edetessä kohti loppuaan.

Levyn avaava Four Notes hypnotisoi hitaahkon rytmiikan yhdistyessä mukanaan vievään, yksinkertaisista aineksista punottuun äänimattoon, minkä päällä Pohjankyrön ääni pääsee erinomaisesti oikeuksiinsa. Kauniin ja hauraan levylle piilotetun helmen, Hour Organin pelkistettyyn sointukiertotoistoon perustuva unenomainen tarttuvuus tuo miellyttävän raukeuden, kun taas Death Scene rokkaa hentojen sävelkulkujen siivittämänä hienosti. Lake Songin The Rolling Stones-henkisessä sheikkauksessa coldplaymaiset, korkealta ujeltavat taustalaulut tekevät biisistä mieleenpainuvan.

Albumin loppupuolelle sijoitettu Kouvola (Slow) junnaa seitsemän ja puoli minuuttia kraut-/postrockiaan, joista tosin pari minuuttia liikaa. Tyhjäkäyntiä albumilta löytyy lisäksi You Are Summer Wind ja levyn päättävä Antichrist, jotka eivät kasvata kokonaisuutta kohti kliimaksia siinä määrin missä muut biisit onnistuvat niin tekemään.

Albumin kaari on kuitenkin rakennettu hyvin ja onnistuneesti. Nyt puhutaan albumikokonaisuudesta, joissa kokonaisuus on enemmän kuin levyn biisit ja kriitikon odotusten summa yhteensä. Black Twigin ilmaisussa voimaa ei vältellä eikä pehmeyttä pelätä, ja niitä osataan varioida hyvin.  Black Twig ei ole kapeakatseinen, outoiluun tai tekotaiteellisuuteen sortuva indierockretkue, vaan luontevasti musiikin historiaan juurensa ulottava bändi, millä on näkemystä tehdä tarpeellinen ja jättää tarpeeton tekemättä.  Paper Trees ei ehkä aukea ensimmäisellä kuuntelulla, mutta joka kuuntelukerran jälkeen se koukuttaa kummasti entistä enemmän. Rentouttavan fiiliksen jättämällä Paper Trees soveltuu parhaiten nautittavaksi tunnelmiin, joissa kiire on tarpeeton käsite. Paper Trees on ehdottomasti yksi vuoden debyyttialbumeista.

4/5