Waste Of Space Orchestra : Syntheosis – “Äärimmäisen kunnianhimoista, psykedeelisen metallista poikkitaiteellisuutta”

(Svart Records 2019)

Itsensä Metallican James Hetfieldinkin diggailema, Pohjanmaan lakeuksilta ryömivä psykedelinen, mustan metallinen morfoosi Oranssi Pazuzu  löi kuluneena vuonna hynttyyt yhteen tamperelaisen, kosmisen hitauden messua tuottavan Dark Buddha Risingin kanssa. Yhteisprojektissaan tämä kymmenpäinen orkestraatiokollektiivi tottelee yksikkönimeä Waste Of Space Orchestra. Kevääksi 2018 Hollannin Roadburn-festareille tilaustyönä tehty äänikollaasiteos “Syntheosis” sai ensi-iltansa vuosi takaperin noin 3000 kuulijan todistamana. “Syntheosis”- albumi ei kuitenkaan ole mikään livetaltiointi, vaan on noina aikoina parissa eri studiossa äänitetty ja harkiten tuotettu teos, jonka äänimaailmasta vastaa mm. Oranssi Pazuzun huikealla, vaihtoehtopiireissä läpimurtolevyksi luettavalla “Värähtelijä”-albumillakin tuotantotehtävistä vastannut Julius Mauranen.

Saatekirjeen mukaan kunnianhimoista, kymmenosaista, tunnin mittaista teosta voi lähestyä joko kiehtovana, psykedeelisenä metallialbumina tai haastavan suurena 9-osaisena tarinana, joissa sukelletaan kolmen syvempiä totuuksia etsivän olennon tietoisuuteen. Nämä kolme kertomuksen hahmoa ovat Shamaani (Vesa Ajomo, D.B.R.), joka näkee piinaavia visioita ihmiskunnan tulevaisuudesta, Etsijä (Juho Vanhanen, O.P.) joka etsii totuutta vieraista ulottuvuuksista salatuin keinoin sekä Riivaaja (Marko Neuman D.B.R.), joka korruptoi ja manipuloi muut mukaan kieroihin suunnitelmiinsa.

Kokonaisuuden pohja on valettu lyijynraskaalla, vahvasti doomahtavalla kivijalalla, mutta hapokkaasti kupliva psykedelinen melodiamaalailu varioivine ja maukkaasti piinaavin mutta toisaalta hengittävin sointukierroin operoivine soitinvalikoimineen maustaa kokonaisuudesta herkullisen monisyisesti. Teoksen äänimaisema on raskaistaäänivalleistaan huolimatta klassisen progressiivista rockmusiikkia mukailevan ilmava, mutta täynnä alati päällekkäin äänimattona vellovaa äänimattoa, jossa esim. blackmetallisesti soitetut blastbeat-osuudetkaan eivät oikeastaan edes tunnu väkivaltaisen raaoilta vaan ennemminkin kiivaan hypnoottisilta. Tästä malliesimerkkinä toimii The Shamanic Vision. Kappaleen ainoa ainoana miinuksena on Shamaanin rasittavan ja muun biisin notkeuteen soveltumaton bläkkisrääyntä. “Seeker’s Reflectionissa” O.P.:n Toni Hietamäen päästyä mikin varteen, aavistuksen Morbid Angelin ryhdikkäimpien vuosien David Vincentista muistuttava, raaka mutta voimallinen vokaalitulkintansa istuu äänitaustaan selkeästi paremmin sepulturamaisesti junttaavalla groovella seesteisen yksinkertaisesti operoivassa kappaleessa. Kymmenminuuttinen, hieman hölmön vääntyneeltä kuulostavan progebassokuvion varaan kerroksittain mutta lempeästi rakentuva “Journey To The Center Of Mass” lähestyy asteittain tyylillisesti jopa Captain Beefheartin poikkitaiteellista hulluutta ja loppua kohti Black Sabbathin ensimmäisen albumin jazzahtavuutta sekä Hawkwindin maanista painostavuutta. Puolivälin jälkeen kappale ottaa äkkiväärän käännöksen sukeltaen maukkaaseen Ajattarasta muistuttavaan doom-bläkkis-huipentumaan, joka on albumin hienoimpia sovitusratkaisuja.

Albumin ehdottomasti parhaimpiin lukeutuva veto on ilkeällä naislaulua muistuttavalla vokaaliosuudella avautuva “Wake Up the Possessor”, joka tuo tunnelman avantgardisessa, pelottavassa teatraalisuudessaan onnistuneesti lähelle King Diamondin “Conspiracyn” narratiivista tulkintatyyliä. Alleen jyräävä, herkullisella saundilla varustettu, varsin Oranssille Pazuzulle ominainen, tempoilevan jyräävä bassolinja kaappaa kuulijan haltuunsa loppubiisin ajaksi. Sielun Veljien rytmimaailman jäljillä hengittävä “Infinite Gate Opening” nousee shamaanirytmien ja  voimin lentoon, mutta alkaa mennä loppua kohti sisäänpäin kääntyneessä, suomenkielisessä hurmoksessaan jo liiallisen dadan puolelle. “Vacuum Headin” kiihkeästi jyräävä pazuzumainen rumpu-bassopainostus toimii taas oikein hyvin. Himmaileva, retrahtavilla, avaruusajan äänillä varustettu psyke-syntikkasäksättely “The Universal Eye” on sitten taas kokonaisuudessa enemmältikin täyteraidan rooliin jäävä viisiminuuttinen. Albumijärkäleen päättävä nimikkobiisi on vaanivan raskaan rytmipohjansa ansiosta ehtaa, katarttista, bläkkiksellä kuorrutettua doom’n rollia, jokseenkin loppua kohti ahdistavuuden maksimointiin pyrkimyksissään se alkaa lipsua tasapaksuuden ja puuduttavuden puolelle.

“Synopsis” on visuaalisesti latautuneena musiikkiteoksena ja performanssina ollut poikkeuksellisen kunnianhimoinen, rutosti kurinalaisuutta ja taiteellista visiointikykyä vaatinut projekti. Sen lopputulos on myös varsin onnistunut, vaikkakin paikoin rasittavan kryptinen, abstrakti ja sisäänpäinkääntynyt. Musiikillisesti kokonaisuus ei ole myöskään täysin tasalaatuinen eikä yhteneväinen, missä projektin huomattavimmat kehitysosa-alueet piilevät. Mikä kuitenkin tärkeintä, timanttisen nyanssitajun omaava Waste Of Space Orchestra on taiteilijaryhmänä onnistunut välttämään ne pahimmat kuviteltavissa olevat, lukemattomat sudenkuopat, joihin Spinal Tapin komeudella, kaaressa lankeaminen vastaavan mittakaavan musiikkikolossien työstämisen yhteydessä olisi ollut enemmän kuin helppoa, lukemattoman moneen kertaan. Luulen, että livenä tämä paketti avautuu kokijalle kuitenkin huomattavasti helpommin ja kokonaisvaltaisemmin kuin pelkkänä stereo-audiona.

3/5

Syntheosis julkaistaan 5.4. 2019