Motörhead
Saxon
Girlschool
Hartwall Arena, Helsinki
6.12.2015
Turha sitä on kieltääkään: ennen niin vankka uskoni Lemmyn kuolemattomuuteen on alkanut horjua pahasti. Kun Motörhead perui Lemmyn terveysongelmien vuoksi toissa vuoden Ilosaarirockin vetonsa ja seuraavan talven Helsingin-keikan, mieliin hiipi toden teolla ajatus, että Hakametsän puolityhjässä jäähallissa vedetty peruskeikka joulukuussa 2007 olisi jäämässä viimeiseksi Motörhead-kokemuksekseni.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Lemmy on kuin onkin jälleen tolpillaan ja karavaani kulkee – joskaan ei järin vakuuttavasti. Jouluaattona 70 vuotta täyttävän rockikonin entinen jämäkkyys on tiessään, ja lavalla nähdään nykyään varsin hauras ja hidaseleinen vanhaherra Kilmister. Myöskään kitaristi Phil Campbellin terveys ei ilmeisesti ole ihan parhaassa jamassa, sillä mies joutui marraskuun lopulla sairaalaan ja bändi perui keikkansa Berliinissä ja Hampurissa.
Helsingin-keikan yhtye sai vedettyä läpi rutiinilla, mutta mistään riemujuhlasta ei voida puhua. Jos (ja todennäköisesti kun) 40-vuotiaan Motörheadin vire ei parane tästä enää merkittävästi, oikeastaan olisi suotavaa päästää Lemmy hyvin ansaituille eläkepäiville.
Samaa mieltä lienee ollut iso osa Hartwallin yli 8 000-päisestä yleisöstä. Määrä oli keikkajärjestäjän mukaan Motörheadin historian suurin Suomessa. Aika moni oli epäilemättä saapunut paikalle vain ja ainoastaan voidakseen todistaa Lemmy-jumalan olemassaolon vielä tämän kerran. Ja se on riittävän hyvä syy se, joskin myös lämppärit olivat tällä kertaa yllättävän vetovoimaisia.
Illan avannut Girlschool oli varsin pirteässä vedossa. Motörheadin kanssa jo 1970–80-lukujen vaihteessa kiertänyt ja levyttänyt bändi luotti luonnollisesti pääasiassa takavuosien klassikoihinsa, mutta mukaan mahtui myös pari siivua tämänvuotiselta Guilty As Sin -pitkäsoitolta.
Alkuperäisjäsenet Kim McAuliffe ja Enid Williams jakoivat tuttuun tapaan lauluvastuun, ja sopivan rockaaviltahan mimmien äänet kuulostavat yhä. Motkottamista ei jäänyt myöskään koko nelikon yhteensoitosta, jonka takuuvarmat pohjat paiskoo niin ikään bändissä jo 1970-luvulla vaikuttanut Denise Dufort. Yhtyeen ainoa tuoreempi kiinnitys, kitaristi Jackie Chambers, istuu hänkin hyvin palettiin eikä kalpene juurikaan Kelly Johnsonille, joka menehtyi syöpään vuonna 2007.
Girlschoolin tarttuvista punk/hard rock -klassikoista oikeastaan mikään ei pettänyt. Parhaat vibat ja korvamadot synnyttivät kenties ne kaikkein odotetuimmat, eli C’mon Let’s Go, Race with the Devil ja Emergency. Kokonaisuuden olisi toki kruunannut edes yksi kimppaveto Lemmyn tai koko Motörheadin kanssa, mutta tällä kertaa oli tyytyminen puolituntiseen pelkkää sitä itseään.
Girlschool Helsingissä 6.12.2015:
1. Demolition Boys
2. C’mon Let’s Go
3. Come the Revolution
4. Take It Like a Band
5. Future Flash
6. Watch Your Step
7. Race with the Devil
8. Emergency
Girlschoolia olisi fiilistellyt mielellään pidempäänkin, mutta tunnin mittainen lämppärislotti oli varattu toiselle raskaan brittimusiikin suurnimelle, Saxonille. Myös sen ja Motörheadin yhteistyön juuret ovat kaukana menneisyydessä, vuodessa 1979, jolloin hiljattain debyyttilevynsä julkaissut Saxon lämppäsi Lemmyn retkuetta Bomber-kiertueella.
Keikka alkoi uunituoreen Battering Ram -pitkäsoiton vahvasti judaspriestmäisellä nimibiisillä. Uutukaiselta kuultiin myös kaksi muuta vetoa, mutta muilta osin Saxon keskittyi odotetusti suuruuden vuosiensa (1980–84) materiaaliin.
Mukavana yllätyksenä lavalle kipusi jo setin alkupuolella vierailija, ei niinkään yllättävästi Motörheadin Phil Campbell, joka antoi taustatukea 747 (Strangers in the Night) -hittiin. Mies piipahti lavalla myös seuraavana kuullun Power And the Gloryn alussa, mutta lähinnä härnäämässä basisti Nibbs Carteria.
Vanhoista hiteistä yleisöön upposivat parhaiten muun muassa Motorcycle Man, 20,000 Feet, Heavy Metal Thunder ja Crusader. Vuosi vuodelta enemmän jotakuta Taru sormusten herrasta -filmatisointien harmaahapsea muistuttavan Biff Byfordin ääni kantoi melko moitteettomasti läpi setin.
Myös soittajat hoitivat leiviskänsä kutakuinkin tyylipuhtaasti, mutta useampaan kertaan pätkineet soundit jättivät keikasta hieman epätasaisen jälkimaun. Vaikka Motörhead olisi varmasti voinut esiintyä ilman yhtäkään lämppäriä, osoittautui Saxon joka tapauksessa yllättävänkin hyväksi esinumeroksi.
Saxon Helsingissä 6.12.2015:
1. Battering Ram
2. Motorcycle Man
3. Sacrifice
4. 747 (Strangers in the Night)
5. Power and the Glory
6. 20,000 Ft
7. The Devil’s Footprint
8. Heavy Metal Thunder
9. Queen of Hearts
10. Princess of the Night
11. Wheels of Steel
12. Crusader
13. Never Surrender
40-vuotista taivaltaan juhlistavan Motörheadin keikka alkoi perinteitä kunnioittaen sireenien ulinalla ja kattorakenteista laskeutuvalla pommikonehärvelillä. Rakennelmaa voi kutsua yhä vuosien jälkeenkin säväyttäväksi, toisin kuin Lemmyn ääntä. Heti keikan alusta oli nimittäin selvää, että illan suurin jännitys koskee laulajan ääntä: kantaako se koko setin loppuun asti, kun kähinästä ei ollut ottaa tolkkua Bomber-avauksessakaan edes sen vertaa kuin vielä muutama vuosi sitten.
Myös Lemmyn ulkoinen habitus on muuttunut melkoisesti esimerkiksi verrattuna siihen, millaisen kuvan hänestä saa vuoden 2010 Lemmy-dokumenttielokuvassa. Kiloja on karissut melkoisesti, takavuosilta tuttu kujeilevaisuus on vaihtunut hämmentyneeseen olemukseen ja spiikkauspuolikin on siirtynyt entistä enemmän Campbellin harteille. Onneksi basso pysyy kuitenkin yhä hyppysissä kuin vanhoina hyvinä aikoina, ja Campbellin ja Mikkey Deen energisyys paikkaavat paljon siitä, mihin nokkamies ei enää taivu.
Siihen nähden, että kyse on 40-vuotisjuhlakiertueesta, ihmetyttämään jäi, miksi kokonainen vuosikymmen, 90-luku, oli jätetty setistä pois. Ysäri ei toki ollut sen paremmin Motörheadin kuin muunkaan perinnetietoisen hevin tähtiaikaa, mutta vaikkapa 1916– tai Sacrifice-levyiltä olisi voinut repäistä pari rallia värittämään varsin 70–80-lukupainotteista settiä. Kaivattua lisäväriä nostalgiasettiin toivat kyllä bändin tämän vuosituhannen tuotoksista ennen kaikkea Lost Woman Blues ja Whorehouse Blues.
Oman mausteensa illan keitokseen heitti myös Mike Monroe, joka tuli hyppimään lavalle No Class -klassikon aikana. Tarkoituksena oli ilmeisesti säestää koko biisi huuliharpulla, mutta kun soittimesta ei lähtenyt aluksi oikein mitään ääntä, Monroe poistui nopeasti. Biisin loppupuolella harppu alkoi soida edes jotenkin ja apulainen palasi parrasvaloihin. Hän ja keikan avannut pommikone tekivät kuulemma vielä uudenkin tulemisen Overkillin soidessa, mutta aikataulusyistä en ehtinyt todistaa niitä.
Vaikka Motörheadin keikka oli kaukana täydellisestä, oli se luultavasti parasta, mihin bändi kykenee tänä päivänä. Korkea ikä ja rock’n’roll-elämäntavat välittyvät valitettavan selvästi Lemmyn tämän päivän ulosannista. Keikoille en enää välttämättä kaipaa tätä bändiä, mutta takavuosien legendaariset studio- ja liveäänitteet kuluvat allekirjoittaneet soittimissa takuuvarmasti vastedeskin.
Motörhead Helsingissä 6.12.2015:
1. Bomber
2. Stay Clean
3. Metropolis
4. When the Sky Comes Looking for You
5. Over the Top
(kitarasoolo)
6. The Chase Is Better Than the Catch
7. Lost Woman Blues
8. Rock It
9. Orgasmatron
10. Doctor Rock (+ rumpusoolo)
11. Just ‘Cos You Got the Power
12. No Class
13. Ace of Spades
——————————
14. Whorehouse Blues
15. Overkill
Teksti ja kuvat, Olli Koikkalainen
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.