Lolita Slavinder Records, 2011
Tolkuton melu on äänen värähtelyä siinä missä musiikkikin, ja nyt sitä piisaa. Alussa oli punk, jonka piirissä tehtiin musiikkia niinkuin haluttiin. Se ei kuitenkaan kaikille riittänyt. Niinpä syntyi hardcore, joka oli lopulta tietyille piireille liian progea. Sitten luotiin vahingossa metallin ja HC:n yhdistelmästä äärimusiikin laji, grindcore ja siitä aivan hiuksenhienon eron päässä oleva noisecore, joka usein sotkeutuu sisargenreensä noisegrindiin. Suomi Finland Noisecore -kokoelma pitää sisällään noin pari sataa pikakappaletta yhdeksän kotimaisen noisecore-genreen luokiteltavan meluryhmän suoltamana vuosien varrelta.
Nihilist Commandolta tarjoillaan reilu viisiminuuttinen ja 36 kappaletta sairautta, kaaosta ja ujellusta, missä parin sekunnin mittaiset blast beat-komppipohjaiset noisecore-kappaleet muistuttavat enimmäkseen Napalm Deathin Scumin pikaisesti rykäistyjen kappaleiden mentaliteetista.
[youtube kEC2Z01LnuE]
Nuclear Voicen 14 kappaletta säröbasson ja television lumisade/muurahaiskuvasuhinaan verrattavissa oleva mökää yhdistettynä naisen voihkimiseen ja kirkumiseen reilun kymmenen sekunnin mittaisissa melupätkissä. Muita esiteltäviä yhtyeitä levyllä ovat suttuisat, tyylikkäästi sodan äänistä sämplätyn kuuloinen A.N.H., hardcore punkkiin kallellaan oleva Tuho, viiltävästi rääkyvä ja repivä Beip ja genressäänkin tylsän suttuinen, löysä, tasapaksu ja sävytön Noise Waste. Myöskään Anal Kegin 31 biisiä sisältävä kumiseva, humiseva, väkisin yritetty meluvalli ei ole tarpeeksi rankkaa säväyttääkseen. Lisäksi yhtyeen osuus levyltä on panoroitu huomattavaan stereo-epätasapainoon, jota on genren epämusikaaliset intentiot huomioon ottaen erittäin rasittavaa kuunnella.
Aunt Maryn säröbassoon, grindaukseen, laulumikrofonien kiertovinkumiseen, tavanomaiseen rääkymiseen, huutoon ja yhteissoittotaidottomuuteen nojaava äänen aikaansaaminen riittävät, mutta eivät säväytä. Funeral Mongoloidsin melujäte jää tällä kokoelmalla kehnon äänityksen laadun myötä ohueksi usvakerrokseksi, eikä myöskään pääse lajissaan oikeuksiinsa. Kyllä kaikkea edelläkoettua voi hyvällä tahdolla kutsua epämusiikkikokoonpanojen aikaansaannoksiksi.
[youtube ME4aJ0Ck31M]
Mukana meluhutun seassa on kuitenkin myös pari tunnelmaa piristävää yhtyettä. 66 kappaleellaan grindaavasti rouhiva ja upeasti kuulohermoja raiskaava S.E.X. avaa pelin Spede-show-ääniraitaintrolla, jonka jälkeen jälki on todellakin särötetyn karua, uhmakasta, sairasta, erittäin vieraantunutta ja perverssiä. Myös YesMeansYes tarjoilee maanisen ja onnistuneen, Lahdessa vuonna 2006 äänitetyn live-äänitteen täynnä surinaa, öykkäröintiä ja rienausta. Yhtyeen performanssi sisältää hauskuuttavasti myös puhdasta iskelmälaulua ja grungahtavia kitarariffiosuuksia, jotka tuovat yhtyeen performanssiin mukavasti lisää nyansseja.
Noisecoren voi tulkita puhtaaksi musiikilliseksi vittuiluksi, mutta kaikessa äärimmäisyydessäänkin minimalistisen taiteen ja tekotaiteen rajalla keikkumisestahan tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse. Jotkut tyylilajin ryhmät osaavat pysyä rajan oikealla puolella ja jotkut eivät.
Toisaalta kyseinen kokoelma-albumi voidaan tulkita rehellisyyden nimissä kulttuuriteokseksi ja läpileikkaukseksi yhdestä maamme hyljeksityimmästä musiikkigenrestä. Pisin miinus kokoelmalle tulee mm. Radiopuhelimien ja Brussel Kaupallisen jäsenistöstä koostuneen, kaksi albumia julkaisseen muka-japanilaisen noisecore-ryhmän, Natisuta Hetekatan materiaalin poissaolon johdosta. Toinen pitkä miinus paketille tulee siitä, ettei sitä kertakuuntelun jälkeen enää huvita eikä jaksakaan laittaa soimaan aivan heti uudestaan.
3/5