Vanha hippi vauhdissa – Ozzy yllätti positiivisesti

Ozzy Osbournen pikainen paluu Suomeen heinäkuisen Ruisrockin keikan jälkeen herätti jokseenkin ristiriitaisia ajatuksia. Useampi kuin yksi kriitikko lyttäsi Ozzyn äänen Ruissalon esiintymisen perusteella alimpaan helvettiin, mutta moni myös kehui maestron kohentunutta yleiskuntoa, joka toi uutta puhtia show’hun. Odotukset lähes täpötäyden Hartwall Areenan keikalle eivät siis olleet suorastaan taivaissa. Reilun puolitoistatuntisen tykityksen jälkeen fiilis leijaili kuitenkin varsin korkeissa sfääreissä, sillä Ozzy todisti, ettei hänen ole mitään syytä jäädä eläkkeelle vielä 61-vuotiaanakaan.

Hieman ennen iltayhdeksää lavan takaa alkoi kuulua tutusti kähisevä ääni, jonka omistajasta ei voi erehtyä. Yllättävän sutjakkaasti liikkunut (ainakin verrattuna siihen tosi-tv-sarjan köpöttelevään vanhus-Ozzyyn) pimeyden ruhtinas ilmestyi pian valokeilaan mustassa aamutakkimaisessa kaavussaan ja alkoi huudattaa yleisöä.

Keikan käsikirjoitus oli selvä alusta lähtien. “Let the madness begin!” -tokaisun jälkeen käyntiin pyörähti ensimmäinen illan lukuisista klassikoista, Bark at the Moon, jonka soidessa Ozzy kehotti jengiä tuon tuostakin hoilaamaan mukana ja läpsyttämään käsiä. Tällä pyrittiin viemään huomiota siltä, ettei miehen äänen kunto kestä enää rankimpia kohtia runsaasta kaiusta ja taustalauluista huolimatta. Ozzy voisikin kuluttaa nykyistä vähemmän energiaansa yleisön nuoleskeluun ja muuhun oheistoimintaan, kuten saippuatykillä ammuskeluun. Näin säästyisi voimavaroja siihen tärkeimpään eli laulamiseen, joka kuulosti nytkin varsinkin herkimmissä biiseissä kiusallisen kuluneelta.

Vaikka Ozzyn yleiskunto ja liikkuminen ilmiselvästi ovatkin kohentuneet muutaman vuoden takaiseen verrattuna, valtaosasta lavasäteilyä saavat huolehtia bändin kolmekymppiset soittajat: ahkerasti tuulikoneen edessä viihtynyt kitarasankari Kostas “Gus G.” Karamitroudis, antaumuksella patteristoaan mäiskinyt Tommy Clufetos, Rob Zombien basistina mainetta niittänyt Rob “Blasko” Nicholson ja komeita kosketinäänimaailmoja maalaillut Adam “Rickin poika” Wakeman. Heidän edesottamuksistaan ei löydy muuta motkotettavaa kuin ärsyttävän pitkäksi venynyt sooloiluosuus keikan loppupuolella. Sen voi kuitenkin antaa tällä kertaa anteeksi, sillä olihan mr. Osbournelle toki suotavaa taata kunnon levähdystauko.

Pienistä kauneusvirheistään huolimatta keikka oli alusta loppuun asti varsin viihdyttävä ja kattava läpileikkaus hevimetallin kummisedän viiden eri vuosikymmenen tuotoksista.  Tuoreelta Scream-albumilta kuultiin ainoastaan radiorenkutus Let Me Hear You Scream, ja hyvä niin. Kasarihelmet, kuten Mr. Crowley, Suicide Solution ja Shot in the Dark, olivat monelle illan kohokohtia, mutta vielä näitäkin paremmin iskivät Ozzyn tuotannon hipahtavat veisut. Iloisimpia yllätyksiä niistä olivat skinheadeille aukova Fairies Wear Boots, Vietnamin sodan järjettömyydestä kertova War Pigs ja sanomaltaan hyvin sodanvastainen Killer of Giants.

Ozzyn “I love you all!” – ja “God bless you all!” -huudot sekä peace-asentoa pirunsarvien sijaan tehneet sormet eivät nekään häirinneet hevikansaa, vaan tehostivat hallin leppoisaa tunnelmaa. Hevikeikalla ei tosiaankaan tarvitse aina puida nyrkkiä naama irvessä, ja silti siellä voi olla helvetin hauskaa!

Ozzy Osbourne Helsingissä 9.9.2010:

Bark at the Moon

Let Me Hear You Scream

Mr. Crowley

I Don’t Know

Fairies Wear Boots

Suicide Solution

Road to Nowhere

War Pigs

Shot in the Dark

(soolot: Gus G., Tommy Clufetos)

Iron Man

Killer of Giants

I Don’t Wanna Change the World

Crazy Train

————————————-

Mama I’m Comin’ Home

Paranoid