Unearthly Rites : Tortural Symphony of The Flesh – “Häivähdys alku-dödiksen alkemiaa”

Kotimaisen Unearthly Ritesin toinen pitkäsoitto, “Tortural Symphony of The Flesh” on hätkähdyttävän kypsä, ja samalla ihon alle menevän saastainen malliesimerkki kotimaisen crustin sekaisen proto-death-metalin osaamisesta. Asialleen omistautunut tamperelaispainotteinen viisikko ei tyydy pelkästään kumartamaan genren kasarin lopun-ysärin alun pioneereille, vaan se repii itselleen tilaa nykyskenessä harvinaisen alkukantaisella raivolla. Meno tuo monesti mieleen Autopsyn ja Entombedin esiasteen, Nihilistin kaltaisten esikuvien mutaisen kalmanhajun kyllästämän kompromissittomuuden.

Albumin vahvuus piilee sen kokonaisvaltaisessa auditiivisen mädännäisyyyden onnistuneessa esiin tuonnissa. Kitaravallit ovat raskaat ja repivät juuri oikealla tavalla reiluilla särmillä. Tapsan rumputyöskentelykään ei sorru pelkkään itsetarkoitukselliseen turboahtaukseen, vaan se antaa kappaleille hengitystilaa ja luo laahaavien doom-osioiden sekä nopeatempoisempien rykäisyjen välille käsinkosketeltavaa jännitettä. Vokalisti Sislin sairaalloisesti koriseva ja rääkyvä äänenkäyttö sirpalepommittaa puolestaan soonisen kurituksen tavalla, joka herättää helposti primitiivistä levottomuutta. Joissakin kohtaa vokalisointiin toivoisi tosin enemmän L.G. Petrov -vainaan tyyppistä tymäkkyyttä ja botnea tuomaan hommaan enemmän munaskua ja yrmyä ilmettä.

Harvinaisen selväksi käy se, että “Tortural Symphony of The Fleshilla” Unearthly Rites ei yritä miellyttää ketään, eikä silittele kuulijaa tai musiikilleen altistujaa myötäkarvaan. Meno on rumaa, hikistä ja rupisuudessaan arvaamattoman vaarallisen kuuloista. Kyseessä on levy, josta huokuu bändin aito intohimo ja visio omasta tekemisestään. Genretyypin nykymenoon nähden Unearthly Ritesin eduksi luettakoon, että se on onnistunut vangitsemaan studiossa nauhalle sen saman mullan makuisen kellaritunnelman, jota moni kliinisemmin tuotettu nykybändi yrittää epätoivoisesti tavoitella digitaalisilla kikoilla. Levystä välittyy tinkimätön tee-se-itse-asenne, joka nostaa sen genren tusinajulkaisujen yläpuolelle.

Jos jotain siltä olisi voinut toivoa lisää, ehkä jokunen pykälää laadukkaampii biisi, jotka olisivat voineet eksyä matkaan nostaakseen kokonaisuuden tasoa pykälän ylemmäs. Kyseessä on silti poikkeuksellisen vahva ja autenttinen opinnäytetyö death metalin pitkän oppimäärän kokonaisvaltaisesta hallitsemisesta.

3½/5