Throat : Smile Less – “Säteilevän kivun huumaa”

(Svart Records 2021)

Turkulainen noise- ja sludgenelikko Throat on ehtinyt kolmanteen pitkäsoittonsa asti. Karanteeniaikojen jälkimainingeissa vähemmän hymyilemään käskeminen voisi useimpien tapausten kohdalla kääntyä tarkoitustaan vastaan. “Smile Less” on kuitenkin toistaiseksi maata. Onnistuneen hienosäädön myötä Throat on onnistunut kypsyttelemään ilmaisuaan uutukaiselleen uhkaavampaan ja vakuuttavampaan suuntaan. Ylenpalttinen metakka ja vääntynyt angstin purkaus on tehnyt tilaa tummemman kivun vaanivasti kurittavalle voimalle. Rapakon toisella puolella ammattimaisissa käsissä valmistunut, autenttisen selkeä ja hyvin hengittävä äänituotanto palvelee yhtyeen raakaa ja erinomaista ominaissoundia juuri optimaalisesti tuossa tarkoituksessa.

Päättäväisesti jauhavasta, mm. Unsanen, Pitchshifterin ja Melvinsin purskahtelevan voimasoiton viitoittamasta avausraidasta “Conveyer Line” lähtien Throatin raastava, pieniä epätavanomaisuuksia täynnä oleva junnaaminen on maltillisen harkittua. Samalla sen sointi alleviivaa Joy Divisionin jalanjäljillä kuljetun post-punkin synkimpiä sävyjä vaikuttamatta ollenkaan keinotekoiselta tai päälleliimatulta. Tasapainottavana piirteenä mukaan mahtuu myös hyppysellinen emo-bändeistä muistuttavaa, säteilevää melodraamaa ja post rockin auditiivista abstraktisuutta.

“Grounded” puolestaan kasvaa vaatimattoman kitaramelodiateeman ja jylhästi louhivan säröbassokierron kombinaatiosta jos ei hurrikaaniksi, niin valtaisaksi trombiksi, jonka muodostamien vesipatsaiden ratsailla saattaa kuulla itsensä Jim Morrisonin haamun piiskaavan ratsuaan yhä villimpään laukkaan.

Alkuaikojen Therapy?:lle velkaa oleva “Shots” mäiskii puolestaan suoraviivaisesti ja klaustrofobisesti meluvallipunkin ja olen takaa heilahtavan, särökitaravetoisen vaihtoehtorockin pelikentällä. Albumin koukuttavimpien biisien joukkoon itsensä kiilaa albumin monipuolisimpiin kappaleiden joukkoon lukeutuva “Deadpan”. Vokalisti-kitaristi Jukka Mattilan baritonissa kajahtava huuto ja toisaalta samasta äänialasta lähtevä kuulaan puhdas laulu tuovat kyseisessä kappaleessa yhtyeen soundispektriin juuri sopivasti laventavaa lisää. Vokalisointityylien variointi kappaleiden välillä tuo kokonaisuuteen myös sopivasti kontrastia tummasävytteisempien kappaleiden matalissa taajuuksista operoivien tunnelmien vastapainoksi.

Äänikollaasimaisena live-rumpuja ja samplebiittejä sekoittelevana alkava massiivinen, miltei yhdeksän minuutin järkäle “Home Is Where Your Hurt Is” jumittaa pelkistetysti, kasvaa vaivihkaa ja muuttaa muotoaan ratkaisevasti kahdessa ratkaisevassa kohdassa. Kappaleen laskevan, kohtalokkailla kosketinosuuksilla vahvistetun, idioottiyksinkertaisen doom-riffin voima on ankara. Sitten, kuin veitsellä leikaten, palataan taas lähtöruutuun.

Lohduttoman melodisen “Vanilla Cutsin” myötä Throat iskee lopulta silmään indie-popahtavan vaihteensa. Päätösraita “Hospicessa” on selkeitä kaikuja Killing Joken ensilevyjen rujommasta otteesta, ennen kun kertosäkeessä vallan ottaa jopa asteittainen Mike Pattonin tyyppinen, samettisen kaunis melodisuus.

Throatin yksinkertaisuudessaan äkkiväärästi polveileva ilmaisu onnistuu kerta toisensa jälkeen eksyttämään kuuntelijan matkastaan, mutta yhtä monesti se onnistuu kaappaamaan tämän aina uudelleen mukaansa hyytävälle, kolkolle, oudon kiehtovalle ja maukkaan kipeälle tripilleen.

4/5