“Tekstuurimusiikilla tarkoitetaan erilaisia sävellystyylejä, joita yhdistää musiikillisen päämielenkiinnon kohdistuminen melodioiden tai motiivien asemasta tekstuureihin sointipintoihin tai kenttiin. Ne ovat 1950-luvun eurooppalaisen modernismin, sarjallisuuden, reaktioita tai seurausilmiöitä.” – Näin kertoo luotettava uniarts.fi -nettilähde.
Tästä lähtökohdasta on hyvä pureutua monessa liemessä keitetyn muusikon ja säveltäjän, Pessi Levannon kansainvälisenä yhteistyönä vuonna 2021 valmistuneen taidekauhuelokuvan, “The Innocentsin” soundtrackin tarkasteluun.
“The Innocents” on kauhudraama yliluonnollisia kykyjä omaavien nuorten tyttöjen ryhmästä. Elokuvan eräs pääasiallisia teemoja on kysyä, onko lapsi lähtökohtaisesti aina hyvä tai voiko lapsi olla syntymästään lähtien perus-luonteeltaan paha. Alkuun täytyy todeta, että allekirjoittanut ei ole arvostelua kirjoittaessa nähnyt “The Innocents” -leffaa, joten arvostelu lähtee pelkästään soundtrackin äänikollaasin, musiikin ja albumin analyyttisistä lähtökohdista.
Jo lähtökohtaisesti voi ääniraitaa läpi kuunnellessa aistia, että Pessi Levannon moniulotteisella ammattitaidolla ja erinomaisella äänisuunnittelutaidolla kasattu soundtrack on ehdottomasti eräs “The Innocents”-leffaa kannatteleva elementti. Toisaalta kuumottavia efektiääniä, vihlaisevia tai tunnelmaa kutkuttavia jousisoitinjuoksutuksia, metallista kalketta, uhkaavalla bassotaajuudella nouseva ja laimentuva tekstuurimusiikki ja elokuvan visuaalinen tarjonta ja kuvakerronta ovat lopullisessa teoksessa sen verran toisistaan erottamattomia elementtejä, ettei niitä voi hyvällä omallatunnolla arvostella omina teoksinaan.
Soundtrack koostuu albumin ihan mukiinmenevän tasoisesta teemamusiikista ja 17 puolesta minuutista reilun viiden minuutin pituuteen kestävistä äänikollaasipätkistä, joista harvemmalla on lähtökohtaisoa edellytyksiäkään jäädä mieleen kuten perinteinen musiikkikappale. Ainoastaan parilla raidalla on varsinaisia kappalemallisia sävellyslinjoja. Enemmänkin kyse on elokuvan draaman kaaren eri tasojen voimistamisesta ja korostamisesta.
Mieleenjäävimpiä hetkiä soundtrackilta on toivoaherättävä kappaleiden “Anna Spoke”, “Going Home”, “Spinning the Lid” ja “Possession” peräkkäinen jatkumo. Yksittäisenä sävellyksellisenä helmenä loppupäästä nousevat “Aisha” ja kirkkain numero “A Girl With a Plan”.
Kuten sanottua, ääniraidan lopulliseen avautumiseen kuulijalle vaaditaan ehdottomasti elokuvan näkeminen ja biisien peilaaminen sen visuaaliseen antiin. Sinällään rautsisella ammattitaidolla ja visionäärisyydellä tehtyä ääniraitaa ei ole mitä ilmeisimmin myöskään suunniteltu kuunneltavaksi alusta loppuun albumimuodossa biisi biisiltä. Kuuntelunautintona nautittavaksi tämä kaikki yhdellä kertaa on väistämättä turhan avantgardistinen ja alkuperäisteoksesta irrallinen sekoitus sinällään erinomaisesti tuotettuja äänimaisemia.
Ei myöskään välttämättä palvele itse elokuvan suosiota, että sen soundtrackina mainostettava LP on kummallinen, skitsoja fiiliksiä aiheuttava ja raskas läpi kuunneltavaksi. Tai ehkä tämäkin on vain jokin tyylilajivalinta – mene ja tiedä.
Joka tapauksessa pari peräkkäistä raitaa sieltä täältä luovat kukin omanlaisensa mielikuvitteellisen vision asiain kulusta valkokankaalla tai ihan vaan silmät suljettuina, omien korvien välissä. Kaksi ja puoli kääntyy ylös kolmeen.
2/5
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.