The Flaming Sideburns : Silver Flame – “Paluu puoliliekillä”

(Svart Records 2021)

Skandinaavisen toimintarockin kotimainen kärkiairut The Flaming Sideburns palaa miltei 20 vuoden studiohiljaisuuden jälkeen uuden albuminsa “Silver Flames” myötä. Yhtyeen vuosikymmenten takaiset, villit edesottamukset tietäen odotukset ovat korkeat, ja juuri ehkä tästä syystä levyä ei voi lähestyä kuin mitä tahansa uutta rock-levyä.

Alkupuolisko albumista on oikeinkin kelvollista ja hyvässä öljyssä olevaa ydinrockin vääntämistä. Jämäkkään twistiin ja The Saints -tyyppiseen riffirappaukseen perustuva albumin nimibiisi on katalyytti, jolla liekkikone käynnistyy tyylikkäästi. Hienon yhtyeen pitkähköä poissaoloa tässä kohtaa tuskin muistaakaan. Tyylillisesti “Sky Pilotsin” (2003) materiaaliin verrattavissa oleva “Perfect Storm” jatkaa tyylitajuisesti ja verevästi laadukkaalla veivivaihteellaan.

Albumin ehdoton timantti on upean aurinkoisella kertosäkeellä terveiset ajan tulle puolella lähettävä “Song For Robert”, joka on komea tribuutti edesmenneelle The Hellacopters -kitaristi Robert Dahlqvistille. Välivuosina mm. Jolla Jumpersissa ja Riitaojassa soittaneen kitaristi Arimatti Jutilan ‘Fleimareihin‘ paluun myötä voimasointupainotteisempaan suuntaan yhtyeen soundia tuo etenkin tummasävyisen kaunis “Cast Out My Demons”. Roky Eriksonin muistolle yhtye kumartaa kuplivan hapokkaalla versiollaan The 13:th Floor Elevatorsin lainalla “Reverberation (Doubt)”.

Sitten alkaa liekki valitettavalla tavalla hiipua. “Lighthouse Keeper” edustaa yhtyeen kevyemmin, melankolisemmin ja eteerisemmin rokkaavaa laitaa tuoden mieleen naapurista The Cardigansin tai Weeping Willowsin kaltaiset tunnelmoijat. Livetilanteessa varmasti kovastikin persauksille potkiva rollari-vivahteinen “Soulshaking” jää studioversiona valitettavan yksioikoisen pököttäväksi retroteokseksi. “Searching Like A Hyena” sisältää potentiaalisia aineksua, mutta jää singer-songwriter-tyyppisenä kappaleena ja Eduardon itkuisen kuuloisesti paikoitellen ohi nuotista värisevällä äänellä tulkittuna potentiaaliaan heikommaksi. Psychobillyn ja psykedelisen rockin maaperältä vauhtia ottava, Marko “Punisher” Perälän sinänsä makeilla bassonostatuksilla varustettu “Freak Out” ei myöskään nouse fleimari-mittapuulla keskinkertaisuutta korkeammalle. Kevyemmästä osastosta parhaiten onnistuu “Neverending” jossa Jukka Suksen ja Jutilan minimalistisesti vuoropuhelevat kitarat muodostavat aidosti mekankolisen kauniita tunnelmia, ja johon Jarkko “Jay Burnside” Jokelan ja Punisherin suoraviivaisen voimakkaasti jyskävä rytmityö tuo hienoa kontrastia nostaen kappaleen erääksi albumin vahvimmista biiseistä. Martinezin espanjaksi tulkitsemat “Nibiru” ja “Trance-Noché”, joista edellämainittu koppaa tehokkaasti alitajuntaan usean kuuntelukerran myötä. Biisi ehdottomana koukkuina toimivat todella hienosti sävelletyillä kitarafilleillä täydennetty rytmikitarointi. Jälkimmäisestä tulee mieleen viihdemäinen 60-luvun americana-vetoinen pop-keimailu toki rupisilla rock- ja latino-afro-rytmielementeillä höystettynä. Idea hyvä, mutta mikä on valitettavaa, biisi ei lähde kunnon lentoon oikein millään.

Albumi on alkupuoliskoaan ja yksittäisiä pilkahduksia sen jälkeen lukuunottamatta yllättävän melankolista, yhtyeen mittakaavalla kilttiä himmailua ja valitettavan himmeällä säästöliekillä käymistä. Tulisena rock-viisikkona tunnetulta oman sub-genrensä kärkinimeltä, retrotyyppisen rockin kotimaiselta johtoryhmältä kokonaisuus ei täysin vakuuta, vaikka kokonaisuus ei missään nimessä huono olekaan. Kuitenkin, vaikka iän mukanaan tuomaa kypsymistä ja patinoitumista ilmassa ehkä onkin, olisin odottanut ‘Fleimareiden’ paluulevyltä kokonaisuutena astetta jos toista nälkäisempää ja munissa tuntuvampaa meininkiä. Ennen kaikkea ärhäkämpiä, tarttuvampia ja aurinkoisempia biisejä. Summa summarum, on tällä levyllä silti ne omat hetkensä.

3/5

julkaisu 23.4. 2021