The Dimitri Keiski Band : (s/t) – “Klassisen bluespitoisen rockin tuore tuulahdus”

(Emsalö Music 2022)

Saatekirje kertoo: The Dimitri Keiski Band on Ruotsissa syntyneen Dimitri Keiskin luotsaama energinen rock’n’roll-bändi Lahdesta.
Ennen Suomeen muuttoaan Keiski voitti Ruotsin True Talent -ohjelman 2011. Itse Remu Aaltonen on julistanut Dimin kantavan rock’n’roll päälikön viittaa perillisenään. Trion täydentävät Hanski Kilkki – basso (Tehosekoitin) ja Samuli Mikkonen (Korpiklaani). Yhtyeen tuoreella debyyttialbumilla myös ulkoiset puitteet on niin kuin kuuluu ollakin. Janne Saksan käsityötä oleva äänituotanto potkii ja rouhii oikein pontevasti tuoden trion sointiin sopivasti ekstra-särmää mutta myös ilmavuutta.

“Born In Valhalla” jyräyttää Keiskin trion moottorin käyntiin. Suzi Quatron glam-jytän ja modernin kitarapopin sekoitusta muistuttava kappale nousee kiitoon asiallisesti Keiskin kouliintuneen äänen hallitessa biisin kulkua hyvin David Coverdalen laulusoundia vahvasti mallintavaan sävyyn. “Can’t Go Back in Time” jatkaa heppoisemmin sävellyksellisin eväin samoilla linjoilla Keiskin ujuttaessa kertosäkeisiin enemmän Graham Bonnettin maneereista lainattua laululinjaa ja tyylittelyä. “Keep Moving on” pienentää hellan lämpöä AOR-henkisen blues-jazz-fiilistelyn äärelle. Keiskin luonnollisen tumma laulusoundi soveltuu kappaleen tunnelmaan omaleimaisesti. Biisi itsessään jättää tosin sävellyksen purevuuden suhteen toivomisen varaa.

Albumin ehdoton ykköstykki on erinomaisesti Whitesnake Trapeze -suonen löytänyt työläisrokkarin arkea hulvattoman ironisesti kuvaava videobiisi “Show Me The Money”, jonka voisi heti jo näin äkkiseltään nostaa vuoden hiteimpien vanhan koulukunnan hard rock-siivujen nippuun. Erinomainen biisi, jossa kaikki on tyylitellysti kohdillaan. Ennen kaikkea Keiskin äänijänteiden mellevät Glenn Hughes -venyttelyt ovat upeaa kuultavaa.

Tässä kohtaa valitettavana tyylirikkeenä ja fiilistä latistavana pudotuksena rehellisen, rukiisen rock-rytistyksen jälkeen tulee Keiskin talenttikisataustan väärällä tavalla keskiöön tuova fiftariballaadi “It’s Not That Easy”. Kaikesta vilpittömän rehellisestä aikeesta ja autenttisuuden aikeista huolimatta kappale on liian läpinäkyvästi laajempaa yleisöä kosiskeleva, tarpeettoman alleviivatun kliseinen kellohameslovari.

Onneksi “Get Out” palauttaa homman raiteilleen. Se edustaa puolestaan modernia viihteellistä aikuisrockia, jossa on kuitenkin jälkimakuna mukavan mieto kypsyneen toimintarockin savuinen vivahde a’la The Hellacopters, mikä tekee kappaleen vaikutelmasta vähemmän stadionrockmaisen. Iisisti himmaileva väliosa tuo kappaleeseen mukavasti kontrastia, nostaen biisin albumin parhaimmistoon.


Toinen soittovideobiisi “Rocket” lähtee samoista lähtöasetelmista kuin albumin avaavat hard / glam rock -rykäisyt. Tällä kertaa seisokkia ja tenhoa on kuitenkin näistä kaikista eniten. Surf rockista ja ‘Bamalama loo – rock ‘n roll’ -tyyppisten taputusten ja rytmimunan tahdissa hienosti sheikkaava kertosäe tuovat mukaan kunnollista MC5 -vivahdetta. Kappaleen harmittavaksi notkahduksenäksi koituu yhteensä päälle kaksiminuuttiset soolo-osuudet, joiden aikana biisistä loppuu kuin katkaisten kaikki sähkö ja jännite. Kolmiminuuttiseksi menopalaksi sovitettuna biisi kantaisi ja vaikuttaisi ihan eri tavalla kuin mitä nyt tällaisenaan.

Keiski trioineen iskee rytinällä klassisen rockin vaihteen päälle vahvasti Black Country Communionilta tuoksahtavan biisin “City of Sin” tahtiin. Tuhdilla fuzz-sounfilla heitetty energisesti ryskävä “Break Free” on silkka autenttista Cream -tyyppistä tuuttausta. Tasonsa puolesta kappaleena se mahtuu levyn parhaaseen kolmannekseen. Riisuttuna ja koruttomana, aavistuksen kantrahtavana balladina “I Won’t Come Home Tonight” toimii hyvin ja istuu kokonaisuuteen nätisti. Keiskin tumma tulkinta pääsee varsin ajattomalta vaikuttavassa, vahvalla tunnelatauksella varustetussa kappaleessa hyvin oikeuksiinsa.

Varsinaisen albumin päättävässä “I’m Leaving” yhtye lainailee melko härskisti Deep Purplen Perfect Strangersia ja Burnia. ehkä jotain Rainbow -koppauksia siellä itämaisissa lurituksia on myös matkassa. Toisaalta, kun tarkemmin ajatellaan, biisin nimikin kun on taidettu nostaa Dio-vainaan aikanaan komeasti kajauttaman “Stargazerin” loppurytistelystä. Tästä kaikesta päätellen biisi lienee syvä kumarrus Ritchie Blackmoren ajattoman upealle kitaran soitolle.

CD:n bonusbiiseinä kuullaan The Dimitri Keiski Bandin mainiosti coveroimat versiot Grand Funk Railroadin muinaisesta jytähitistä “We’re An American Bandista” ja studiossa livenä taltioitu versio vieläkin muinaisemmasta B.B. King-klassikosta “Rock Me Baby”. Ensin mainittu “We’re A Rock ‘n Roll Band” -muotoon muutettu kappale on saanut kivasti vauhtia alleen, ja rokkaa oikein olan takaa. “Rock Me Baby” toimii oikeastaan vielä sitäkin paremmin.

Cover-biisit oikeastaan osoittavat sen, että The Dimitri Keiski Band on pohjimmmiltaan oikein säpäkkä ja taidokas, kansainvälisen vertailun kestävä blues-rock-trio.

Saadakseen yhtyeen oman materiaalin toimimaan yhtä vakuuttavasti, täytyy siitä karsia turhat rönsyt ja muniinpuhaltelu pois, ‘tappaa rakkaat’ ja tiivistää koko yhtyeen ilmaisua ytimekkäämmäksi. Myös kitarasooloihin saisi kernaasti piäuhaltaa entistä enemmän tulta ja sähäkkyyttä. Homma on kuitenkin jo nyt Keiskin triolla hyvällä mallilla, mutta vaatii vielä tuotannollista hiomista ollakseen erinomainen.

3/5